Kahareksas luku: Kiiruhulla Klupuutesluomalle
Roto nyppäs sormuksen sormestansa ja rupes huutamahan kun tapettava, mitä se tiätysti vähä niinku oliki. Muut känääset tormas maas retkottavan kaverinsa työ.
”Syrän…” ähkii Roto, ”S’on vasemmalla puolella…”
”No sittehän on hyvä, notta se löi sua oikiahan lapahan!” Mats jeleppas Roton istumahan ja yhyres ruvetihin tutkimahan Roton selijäs olevaa reikää. Ei se kauhian suuri onneksi ollu, kun s’oli pienemmällä puukoolla tehty. Känääset aprikootti miksiköhän Häjy ei ollu käyttäny isoompaansa.
Tryykääjä oli lähteny Häjyjen perähän, mutta ny se tuli takaasin.
”N’on häipyny”, se sanoo, ”Mutta tuloo kyllä takuulla taas ens yönä. Meirän pitää häipyä näistä maisemista ja vähä äkkiä! Kuinka sen Roton kävi?”
”Ei täs ny sentähän rumihia oo tulos”, Roto vastas, ”Mutta lujaa tuata lapaa karvasteloo”.
Tryykääjä lähti tulohon Roton työ, mutta yhtäkkiä se toppas ja noukkii jotakin maasta. S’oli se puukkoo jolla Häjy oli yrittäny Rotua kältätä. Heti kun Tryykääjä sattuu puukkoohin, mureni sen terä ja katos savuna ilimahan.
”Möröönperän rautaa”, mutaji Tryykääjä, ”Tästä voikin tulla pahee juttu”.
Varovaasta Tryykääjä tutkii Roton selijän ja sitten se rupes taas kaivelemahan selekäreppuansa. S’otti siältä pienen purkin, johona oli jotakin valakoosta tököttiä. Sitä se sitte lotras Roton selekähän oikeen reiruhun.
”Vanahaa Lännen ihimisten ihimesalavaa, jota ne toi saarivaltakunnastansa”, Tryykääjä selosti, ”Harva osaa sitä enää näillä seuruun valamistaa. Sitä sanotahan Mopilaatiksi”.
Kun Roton selekä oli paikattu komenti Tryykääjä känääset pakkaamahan tavarat. Ähkööpättärehellen ei kannattanu enää jäärä asuulemahan. Sillä aikaa kun muut pakkas, Tryykääjä vetääsi Sampan syrijemmällen.
”Roton asiat ei oo ny oikeen hyvin. Sitä lyätihin puukoolla jok’on tehty Möröönperän kirotusta raurasta. Mä luulen, nottei Mopilaattikaan auta nyt, vaikka s’onkin voimallista. Haavan kirous yrittää nypätä Roton varijojen valtakuntahan ja teherä siitä Häjyjen orijan. Pirä isäntääs silimällä, ja jos se rupiaa käyttäytymähän ourosti, niin kerrot heti mullen!”
Samppa nyökkäs totisena.
”Mitenkä siitä sitten tuloo Häjyjen orija?”
”Se vajuaa pimeytehen. Siitä tuloo olento jota kaikki tolokun ihimiset kavahtaa. Ja kun se on siinä apaattises tilas, se totteloo kaikkia mitä Häjyt sen käsköö teherä, kun se ei voi vastustaa auktöritäättiä”.
”Meinnaakko sä, notta siitä tuloo Pöyröö!?” kysyy Samppa kauhuusnansa. Samppa ei tiänny, mitä auktöritäätti oli, mutta se kuuloosti hirviältä perolta.
”Pahempaa vielä kun Pöyrööt”, vastas Tryykääjä.
”Mitä? Pikkuhäjy?”
”Pahempaa viälä kun se”.
”Ei sunkaa vaan ruottinkiälinen? S’olis jo kauhiaa!”
”Ei, siitä tuloo kauheen ja samalla surkeen olento koko maalimas!”
”Tarkootaksä ny, notta…”
”Juu-u. Siitä tuloo Körtti”.
Samppa pyärtyy siihen paikkahan.
Kun tavarat oli pakattu ja Sampan naamallen präiskitty vähä vettä lähärettihin yön selekähän liikkehellen. Tryykääjä sanoo, notta niiren pitääs päästä kiiruhulla Komianperällen. Roton haavaa ei osaasi nyt parantaa kun Komia Kansa, ja Korian Kartanon Elrontti oli niiren taitavin välskäri.
Komianperällen oli kumminki kauhian pitkä matka, eikä Tryykääjä tohtinu kulukia tietä myören Häjyjen peloosta. Yli viikon oli remppa jo painellu pitkin mettiä ja Roton tila muuttuu aina vaan pahemmaksi.
S’oli löytäny jostakin tervakääpää, jolla s’oli värijänny vaattehensa mustiksi, ja kuluki palttoo leukahan asti napitettuna muka sillä livulla notta sen oli kylymä. Siinä vaihees kun se alakas laulaa Siionin Virsiä rupes muut vaipumahan epätoivohon. Varsinkaan kun muut ei saanu laulaa mitään; viisujen laulaminen oli Roton miälestä syntiä ja se sai aina kauhian kohtauksen jos joku lauloo.
Kaikista eniten Tryykääjä pelekäs, notta Häjyt ilimestyys ny paikallen. Jos ne kertoos Rotollen, notta muiren korujen kun vihkisormuksen pitäminen on syntiä, se antaas Isoon Sormuksen niillen saman tien.
Ja niinkun ei olsi asiat jo tarpeheksi surkias jamas ollu, rupes viälä satamahanki. Päivä tolokulla präsötti yhtä teheren ja känääset n’oli surkiaa. Pari viikkua olitihin jo hyvinki paineltu eteheppäin, eikä Komianperää vaan ruvennu näkymähän.
Sitte yks päivä tultihin jonkullaasehen mettähän. Saretkin sopivasti lakkas just, ku känääset oli iloonnu, notta kohta päästääs puiren alle piskoolta suojahan. Hetken perästä jo alakas sininen taivas vilikkumahan pilivien välistä ja aurinkoki alakas mollottamahan.
Roto oli kulukenu kovaa synkkämiälisenä tähän asti. Siitä tuntuu niinku s’olis kävelly varijojen valtakunnas, mihinä kaikki ennen kiva oli syntiä. Sormuski aharisti taskun pohojalla… mutta ny ku aurinko paisteli nuan komiaa ja linnukki lauloo, rupes Roton miäli kevenemähän. Jos ny ei kumminkaa aiva kaikki ollu syntiä.
Roto ja Samppa kuluki Tryykääjän peräs juntua pitkin, mutta Mats ja Pentti pyärii pitkin mettiä; ne yritti kattua jos tulis vaikka marijoja vastahan, ennenku evähät loppuus kokonansa. Yhtäkkiä rupes mettästä kuulumahan kauhia huuto, ja Mats ja Pentti tuli juoksujalakaa takaasin poluulle ja Tryykääjän palttoohin kiinni.
”Peikkoja!” rääkyy Pentti, ”Tuolon kolome kauhiaa peikkua!”
”Älä ny?” vastas Tryykääjä tuahon, ”No, mennähän kattomahan”.
”Eikä mennä”, huuti Mats, ”Ne syä meirät aiva varmana”, mutta Tryykääjä oli jo painellu puiren sekahan.
Känääset hiipparootti varovaasta Tryykääjän peräs, ja äkkäs sen kohta kytikseltä pienen aukian lairasta. Hilijaa Tryykääjä kaivoo taas pesäpallomailansa repustansa ja meni kumaraa yhyren peikoon taakse.
Mats ja Pentti oli nimittään ollu aiva oikias. Kolome jukelitoonta peikkua seisoo aukian keskellä ja vahtas toisiansa. Känääset jäi puun taa luuraamahan ku Tryykääjä nosti mailaansa ja yhtäkkiä kumahutti yhtä peikoosta puolle niin notta komahti.
Känääset oli varmoja, notta minuutin peräst'ei Tryykääjästä olisi jälijellä ku märkä läntti, mutta ihime ja kumma: peikoot ne vaan seisoo niinku ei olsi mitää tapahtunu. Itte asias ne seisoo harvinaasen hilijaa…
Tryykäjä käntyy kattomahan känääsiä naurus suin. ”Kyllä t'ootta kans!” se huusi Matsille ja Pentille, ”Olis teistä jompikumpi ny voinu äkätä, notta tuolla yhyrellä on vanaha rutkunpesä korvan takana”.
Silloon Rotoki hoksas: ”N'on ne Pilipon peikoot! Ne joiren kans se kräkkys aikoonansa ja jokka Kanralffi muutti kiveksi! Sulo, Eino ja Kaaprieli niiren nimet mun muistaakseni oli.”
Kaikki känääset rupes ny nauramahan kans, kyllä helepotti.
Roto katteli tuumaten Tryykääjää. ”Sä taisit tiätää sen koko aijan”.
”No mutta!” vastas Tryykääjä, ”Olisko mun pitäny uskua, notta täälä kolome peikkua vaan seisoo toimittelemas, ku aurinko paistaa räköttää nuan? Peikkoo on yä-elään, kyllehän teki sen tiäsittä”.
Matsia ja Penttiä vähä hävetti, mutta niin palijo enempi helepotti, notta nekin vaan nauroo.
Roto oli kun uus ihiminen, tai känäänen. Se nauroo muiren muas ja pökkii peikkoja, jokka könötti aukialla. Kaikki ajatukset synnistä oli unohtunu, ja ku aurinko oikeen lämmitti, se oikeen aukaasi palttoostansa ylimmän napin.
Ja sitte, kaikkien iloksi, se sanoo Sampalle: ”Ei sulla sattusi olemahan jotakin sopivaa viisua plakkarihnas? Ny jotenki niin laulattaas”.
Sampan naama kirkastuu entisestänsä. ”Jo vain!” se sanoo, ”Orotas vähä”. Samppa tuumas hetken aikaa, ja sitte rupes laulamahan:
Kauan sitte asuu maalla suuri peikko villi,
Kossunkulman kauhuksi häntä kuttuttiin.
Lähellä jos jossaan alkoo soira palopilli,
epäälykset kohristuu heti Uoleviin.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Viinanpolttopataan teki kerran sekootuksen
Uolevi, mut jäi kiinni mikstuuroistaan.
Se on hyvä - akat krannin esti räjähryksen,
mutta ympär' päissään hän joutui tiskaamaan.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Uolevi sai ajatuksen kerran toukokuussa:
leipäläpeen kiskaisi pikkusiskon hän.
Ne luunsa tämän löytyivät vasta marraskuussa,
syäny oli varmaanki paljo useemman.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Kaikki Uolevimme temput historiaan jäivät,
niistä silmät pyöreenä nytki puhutaan.
Hyyskässäki aikoinaan hän istuu monet päivät
mutta kiltti ollu ei eres silloonkaan.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Remppa yöpyy siinä aukialla peikkojen kans ja aamulla lähärettihin taas hakemahan Komianperää. Jos känääset oli kuvitellu, notta ny oli Roto parantunu, niin vääräs olivat: koht’oli Roto kahta hullummas jamas, synniistänsä vaan hourii, eikä se haavakaan ottanu parantuaksensa. Itte asias se taisi pikemminki levitä ja Rotolta rupes voimat loppumahan.
Lopuksi ei auttanu ku muiren ottaa loput ruokatarpehet Sampalta, joka otti Roton reppuselekähänsä. Päivätolokulla taas painettihin etehenpäin, känääset ei ollu ikänänsä tällä lailla kävelly!
Sitte yhtenä aamuna ilimestyy taivahan rajahan jonkun sortin kohouma.
”Kattokaas kaverit”, sanoo Tryykääjä, ”Koht’ollahan perillä!”
Siinä kirkastuu usiampikin naama, ku Tryykääjä viisoo etehempäin. Se selosti, notta Komianperä on rakennettu isoon harijun juurehen. Jäätiköt oli joskus entisinä aikoona uurtanu siihen kovetun pitkän harijualueen, joka ulottuu aina Rautamarkkihin asti. Sitä sanottihin Sumuharijuksi.
Uurella innolla lähärettihin etehenpäin, mutta kohta hymy hyytyy, ku kaukaasesta mettänrajasta rupes kuulumahan kovettua huutua ja räkkyämistä.
Häjyt! Vaikk'oli viikkotolokulla kiertoteitä kulujettu niiren eksyttämiseksi, n'oli silti peräs!
Tryykääjä ja känääset sukelti lähimpähän pusikkohon ja lähti kovettua kyytiä pinkoomahan puiren suojas, mutta sitte tuli toppi. Mettä loppuu, tästä Komianperälle oli pelekkää aukiaa, johona häjyt äkkääs ne heti.
Tryykääjä yritti tuumata. Jos häjyt sais vaikka jotenki harhautetuksi, niin notta Roto pääsis karkuhun. Ku se vaan pääsis Klupuutesluoman ylitte, niin Komeeren taiat suojelis Rotua Häjyyltä.
Silloon rupes kuulumahan kaviooren kopotes niiren takaa. Kaikilla hyppäs syrän kurkkuhun, mutta ei täm’ollu Häjyjen hevoonen ollekkaa. Mettästä ilimestyy niin komia poika nottei toista valakoosen hevoosen selijäs ja hihkaasi Tryykääjälle: ”Howdy partner, how’s it going!”
Vanaha Pilipo oli Rotolle aikoonansa opettanu Komian Kansan kieltä, ja Roto tunsi tuan lausehen. Pilipon mukahan se meinas, notta ”Loistakoon tähret tapaamisemma hetkellä”.
”Klorfinteli!” hihkaasi Tryykääjä, ”Kyllä osasit oikiahan aikahan tulla, Häjyt on meirän peräs”.
”Tieretähän”, vasta Klorfinteli, ”Täs rupiaa olohon hikiset paikat. M'oon ettiny teitä päivätolokulla, ku Eero meinas, notta te voisitta olla tulos. Tuola mettäs on nelijä Häjyä, mutta sitä minen tierä mihinä loput viis piilootteloo”.
Tryykääjä ja Komia rupes sipajamahan keskenänsä enklanniksi. Roto yritti kuunnella, muttei saanu sanoosta selevää. Samppa vahtas Komiaa poikaa aiva haltioosnansa, s'oli aina halunnu niitä nähärä, ku oli kersana kuunnellu Pilipon juttuja, ja täm'oli vielä komiampi ku se mettän Kiltori.
Tryykääjä ja Klorfinteli oli saanu juttunsa loppuhun. ”Selevä”, sanoo Klorfinteli, ”Ota sä Roto tämä mun ratsuni ja paina kovettua kyytiä Klupuutesluoman kahaluupaikalle. Siitä ku pääset ylitte, niin mun kansani suojeloo sua. Mun ratsuni tuntoo kyllä tien. Me muut yritetähän sillä aikaa hirastaa Häjyjä”.
Rotua ei olsi oikeen huvittanu jättää kaveriansa yksin Häjyjä vastahan, mutta Klorfinteli noukii sen maasta ja nosti hevoosensa selekähän.
”Komia hevoonen”, sanoo Roto jotaki sanuaksensa, ”Mikä sen nimi on?”
Klorfinteli kattoo Rotua vähä hitahasti: ”Ratsuni”.
Ennenku Roto kerkes muuta, oli Klorfinteli jo paukahuttanu Ratsunia puolle ja hihkaassu: ”Hurry up, Ratsuni, hurry up!”
Isoo hevoonen lähti painamahan aukian ylitte, eikä Roto oikeen voinu muuta ku roikkua kyytis. Se kuuli takaansa huutua ja karijumista, ja ku se kurkkas olokansa ylitte, oli kauempaa mettästä ilimestyny usiempiki musta hevoonen.
Kilipaa juoksi Ratsuni ja Häjyjen hevooset Klupuutesluomallen. Ku kahaluupaikka jo näkyy, ilimestyy jostakin luomanvarren puskikosta yhtäkkiä uus musta hevoonen ja sitte toinenki.
Roto huusi suoraa huutua, mutta Ratsuni vaan painoo etehenpäin ja luikahti Häjyjen välistä vetehen. Kovan roiskeen kans se paineli kahaluupaikan ylitte.
”Ptruu!” huusi Roto, ku oltihin toisella puolen ja Ratsuni hirasti.
Siinä sitä ny oltihin. Roto luoman toisella puolen ja Häjyt toisella. Roto näki ne taas aiva selevästi, rumat vanahat äijät, jokka vahtas sitä silimät kipunooren. Roto miettii mihkä n'oli ne mustat palttoonsa nakannu.
”Nakkaa sormus tänne, rääpäles”, sihaji Häjyt, ”Korujen pitäminen on Syntiä!”
Roto tuumas tätä hetken, mutta ei ollu Möröönperän taiat vielä aiva sekoottanu sen knuppia; se kriuhtaasi Kievarin puukoon povaristansa ja huuti, notta:
”Sopii tulla hakemahan jos tohoritta!”
Häjyt nauroo tälle räkääsesti ja rattasti etehenpäin vetehen. Kohta tulis tuosta rääpälehestä muusia!
Mutta ku oli Häjyt päässy vetehen asti, kuuluu yhtäkkiä kauhia ärijääsy ja vesi rupes kohajamahan. Roto kattoo hälömönä yläjuoksulle; isoot vaahtopäät tryykäs Häjyjä kohoren ja Rotosta näytti kun aallot olis ollu hirveetä ratsumiähiä puukoot tanas.
Häjyt yritti pakohon, mutta s'oli myöhäästä pyllistää ku paska oli jo housuus. Aallot vei Häjyt hevoosinensa ku kaarnalaivat. ”Äikkis”, mutaji Roto just ennen ku sen vintti pimeni lopunki.
