Kymmenes luku: Elrontin tuumaalukökkä
Varahin aamulla, siinä puoli yhyrentoista mais, krapulaanen Roto heräs, kun Kanralffi sitä ravisteli, ja raahas saman tien niska-perse-ottehella pihalle.
”Mihkä m'ollahan näin jumalattomahan aikahan menos?” Roto kyseli.
”Me piretähän ny Tuumaalukökkä!” vastas Kanralffi, ”Tuasta sun rinkulastas pitää jollakin livulla päästä erohon.”
Yhyres ne meni takapihalle, johona olikin jo ringis isoo porukka ihimisiä, ynnä muita Pohojammaan eläviä.
Kanralffi viisas Rotolle paikan puutarhakeinusta, johona kunniaviarahat istuu Elrontin kans. Roto tunti niistä vaan Kloinin ja Tryykääjän, muut oli sille vierahia. Ympärillensä kattellesnansa Roto huamas myäs Pilipon, jota varten oli kannettu kiikkustuoli tuvasta.
Paikall’oli myäs Köppääsmettän Komeeren peispoolijoukkueen kapteeni, kovasti reenatun näköönen poika, jonka viheriän verkkatakin selekä kertoo Rotollen, notta sen nimi oli Lekolasi – tai ainakin Roto luuli niin; se arveli, nottei Komian nimi ainakaan Ainuspakan Osuuspankki ollu.
Verkkarin selekä kertoo myäs, notta Lekolasin pelinumero oli ykkönen.
Paikall’oli myäs selekiästi nuoree kituunen, joka Roton miälestä jotenki muistutti Kloinia. Vaikka saattoo se johtua vaan sen naamamaaliistakin.
Komeeta oli koko joukko, Eeron poijat mukahan lukien, ja olihan sielä toinen ihiminenki. Hianot oli sillä vaattehet, vaikka vähä ryöttees olikin, ja helavyöstänsä roikuu isoo tuohitorvi.
Elrontti yritti sanua jotakin, mutta s’oli taas niin juavuksis, nottei Roto saanu siitä muuta selevää, kun että se toimitteli jostakin puruusta.
”Eero sanoo, notta tuas on Purumiri, Kivilakian pehtoorin poika”, tulukkas Kanralffi.
Kanralffi viisas tuahitorvia kantavaa miästä, joka nousi ylähän ja kumarti porukallen.
Kun esittelyt oli hoirettu, Kloini rupes toimittamahan omaa asiaansa. Roto oli viälä sen verran pökerryksis, nottei se pahemmin jutuusta piitannu, mutta sen verran se ymmärti, notta Kloinilla oli pari kaveria hukas johonaki kaivokses. Roto ihimetteli, mitä varten n’oli sinne ylipäätänsä menny, muttei sitä sitte viittiny kysyäkkää.
Elrontti mökelsi siihen välihin jotakin.
”Se sanoo, notta kyllä me jelepatahan sua, Kloin. Ja nyt tärkiempihin asioohin, niinku sormuksihin”, sanoo Kanralffi.
Elrontti jatkoo solokkaamistansa, ja Kanralffi sitä mukaa suamensi muille, mitä se puhuu. Se kertoo muun muas siitä, mitenkä Ruma Vallesmanni oli muille teheny sormuksia, mutta Komiat oli halunnu värkätä itte omansa. S’oliki ollu fiksumman puoloonen veto: Vallesmanni oli juksannu porukkaa oikeen reiruhun – s’oli teheny salaa ittellensä oikeen Isoon Sormuksen, sellaasen, joka hallitti kaikkia muita.
Ihimisten ja kituusten kävikin köpelösti, ja ihimisten isoosta isännistä, jokk’oli sormuksillansa leveelly, tuli Häjyjä, maaliman pelijättävimpiä otuksia, jokka piti – omituusta kyllä Pohojalaasille, mutta sehän vaan toristaa Sormuksen maharista – Vallesmannin sanaa lakina.
Mutta onneksi oli vielä jälijellä Komiat, jokk’ei tykänny yhtään siitä, kuinka Vallesmanni huseeras. Ne kokos Lännen ihimisten kans oikeen messevän sotajoukon ja kävi antamas Vallesmannille vähä köpötestä.
Kaikki meni meleko lailla suunnitelmaan mukahan, Vallesmannin porukka sai oikeen kunnolla könihinsä, mutta sitte tuli itte Vallesmanni paikalle ja rupes räkkyämähän. Se teki molemmista, Komeeren isäntä Kilkalaatista ja ihimisten Elentilistä, kylymiä alta aikayksikön.
Tämä tiätysti veti vattan kuralle koko porukalta, paitti Elentilin poijalta, jok’oli aina ollu vähä tyhymänrohkia. Tämä Isilturi meni ja kumahutti pesäpallomailalla Vallesmannilta vintin pimiäksi, ja kun se hornas, niin krihinutti puukoollansa Sormuksen sen sormesta.
Asialtaasta olis ollu sen jäläkihin nakata Sormus sinne mistä s’oli tullukkin, elikkäs Kurmootespakan syöveriihin, mutta Isilturi oli yhtä kovapäinen kun oli rohkiakin, ja lisäksi kovaa mieltyny tällääsehen rihkamahan. Niinpä se sitte piti Sormuksen ittellänsä, mutta kauaa s’ei sillä juhulinu; pöyrööt kälttäs sen paria kuukautta myähemmin ja Sormus putos siinä rytäkäs Jortanihin.
Vallesmanni ei ollu mitää iliman Sormustansa, niin notta Etelä-Pohojammaan väki ei tästä palijua piitannu: ”Päästihimpä siitäki riesasta erohon”, kaikki tuumas. Mutta Isua Sormusta ei niin helepolla hoirellakkaan, ja ny s’on taas ilimaantunu tänne meirän ristiksi.
Vallesmannista ei oo tarvinnu piitata mitään pitkihin aikoohin, mutta jos se ny saa Sormuksen takaasin käsihinsä, ottaa koko Pohojammaan ohoraleipä. Ja kaikista asukkaista tuloo pian körttiä!
Täs vaihees nousi Purumiri ylähän ja rupes selostamahan:
”S’on kuulkaa sellaanen juttu, notta ohoraleivät on jo uunis! Meirän väki Kivilakialla on ollu jo piremmän aikaa Möröönperän rajalla kytiksellä ja huomannu, notta Vallesmanni sielä touhaa jotakin uutta ja ylivoimaasen ilikiää. Kurmootespakkaki tohuuttaa taas nokia ja kipunaa sisuksistansa.
”Mull'on ittellänikin ollu jo piremmän aikaa sellaanen olo, notta jotakin häjyä on liikkehellä. Täs yönä muuanna näin aiva omituusta untakin. Siinä irästä nousi kovettu ukoonpysty ja hirviä ääni kumaji, notta:
Komeeren luana on puukko
s'on pillanpäreenä;
Neuvokoon joka ukko,
Ei sovi höväätä.
Tästä voit olla varma:
Taas uhkaa kuolon suo,
Ny löytyy Isilturin surma,
Sen känäänen esiin tuo.
”Näistä sanoosta minen itte ottanu mitään tolokkua, niin notta kysääsin isseeltä, mitä se tuumas. Oli sitä miältä, notta Eero kyllä tiätää, ja sitä varten mä sitten tulin tänne.”
Samas Arakorni poukkas pystyhyn ja kriuhtaasi taas puukkoonsa esillen.
”Täs on puukkoo, jokon pillanpäreenä ja jos haluat Isilturin surman nähärä, niin kysy tualta kiikus istuvalta känääseltä!” se sanoo ja viisas Rotua päin.
Purumiri kattoo Arakornin paikattua villapuserua kulumaansa alta ja kysyy:
”Mikäs jefreettari täm'on ja mitä se luuloo asioosta tiätävänsä?”
”Shhon ishoo shhe…” mutaji Elrontti.
”Eero tahtoo sanua, notta täs on Arakorni, Kivilakian oikia isäntä ja pohojoosen mettäläästen pomo”, tulukkas Kanralffi.
Täs välis Rotoki pomppas pystyhyn.
”Pilipo mullen jo eileen toimitteli sun oikiasta alakuperästäs”, se sanoo Tryykääjälle, ”ja ku m'oon tätä hetken tuumannu, niin mum’mielestä olis paree, jos sä ottaasit tämän sormuksen ittelles.”
”Älä ny hulluja puhu”, huuti Kanralffi siihen välihin ja käski Roton pistää sormuksen näytillen.
Nyhtyriä Roto kiikutti sormuksen puutarhapöyrällen.
”No mihkä se sitte laitetahan?” tohtii Roto kysyä, ”Ei kai se voi tähän pöyrällekkään ikuuseksi jäärä?”
Nuoree kituunen liittyy täs välis keskusteluhun:
”No ei kai tuasta ny niin vaikia oo erohon päästä, hakatahan se pesäpallomailoolla littahan, niin sitten on tämäkin homma järijestykses.”
”Kun oliskin niin heleppua”, vastas Kanralffi, ”Ruma Vallesmanni sen aikoonansa väkerti Kurmootespakan tulisis sisuksis, ja s’on ainua paikka mihinä sen voi kans pyhkiä olemattomihin.”
”Mitä varten se sitte pitääs pois nakata? Eikö olisi viksumpaa antaa Vallesmannillen nokkihin sen omilla aseella? Meill'on muutenki Kivilakialla tiukkaa; ei niin, etteikö me maan parahia tappelijoota olsi, mutta ku on milijuuna pöyröä vastas, niin minkäs siinä paraskaan miäs teköö?” Purumiri pisti hanttihin.
Siinä vaihees rupes Kanralffi yhtäkkiä messuamahan vallan hirviällä äänellä:
elDa'joHmeHvaD chalbingDaq wej Qeb
nawqo'joHmeHvaD naghjuHmeychajDaq Soch
HumanmeyvaD jubbe' HeghmeH qichbogh Hut
joHvaD Hurgh quSDajDaq Hurgh wa'
Qotbogh Qibmey morDor puHDaq
Hoch che'meH wa' Qeb, tu'meH wa' Qeb
Hoch qemmeH lan HurghDaq baghmeH je wa' Qeb
Qotbogh Qibmey morDor puHDaq
Kontuwiki
Kukaan ei tainnu ymmärtää tuasta kiälestä mitään, mutta yhtä kaikki pisti se jokahitteltä vattan vetelälle.
Elronttikin melekeen selevis ja sai järkevän lauseen suustansa:
”Kanralffi, perkele, tuata kiältä ei mun markilla ruveta paasaamahan!”
”Älä, Eero, mäkäjä! Jos tehtääs niinku Purumiri sanoo, Möröönperän mustaa kiältä kuultaas kohta joka markilla. Tämä nimittään tarkoottaa tolokun ihimisten sanoon, notta:
Fiiniä rinkuloota kolome sai komeeren isännät,
Kivikamarien kituusille seittemän oli,
Yhyreksän sai ne jokka jättää maat viheriät,
Yhren se Ruma Vallesmanni ittellänsä piti
Koristamas Möröönperän onhoosta pirttiä.
S'on aika kälyynen se yks, jolle jokaanen perso on,
Koria s'on, vaan seurauksena kohtalo maharoton –
Koristamaan Möröönperän onhoosta pirttiä.
”Ja ny meillon enämpi kun yks vihulaanen: Sarumannilla on nimittään ruvennu fiiraamahan päästä.”
”Mitenkä niin?” kysyy Elrontti.
”No”, rupes Kanralffi selostamahan, ”minä kun muina miähinä menin kyläälemähän, niin se perkeles rupes esittelemähän jostaan loukoosta tonkimaansa kuikuulukiviä. Ja kum’mä sille sanoon, notta ei oo välttämäti fiksua sellaasen kans asuulla, niin tämä suuttumahan. Siinä otettihin sitte ihimemiähestä mittaa… Olsin mä muuten voittanu, mutta ku Sarumannille tuli kaverit apuhun. Rautamarkilla majaaloo nykyysin pöyröjä! S’on Sarumanni niin hyvää pataa Vallesmannin kans.
”No, se Sarumanni pönkitti mut kokkikamarihin lukkojen taa. Ei ollu eres palotikkahia ikkunan alla. Siinä alakoo jo mullekki tulla hätä.”
”No mitenkä sä sieltä pois pääsit?” kysyy Roto.
”Mä karijuun sielä siihen lajihin, notta taivahan lintujakin rupes ärsyttämähän. Kvaihiri Ilimaanisäntä tuli mullen valittamahan metelistä, ja mä sain siltä kyytin Komianperälle ku sanoon, notten muuten hilijene.”
”Appajee!” sanoo yks Komeesta, ”Minen oo ikänä luattanu siihen Sarumannihin. S’on jotenki sen näköönen, notta sillon juakalehet miäles. Enk’ookki aina sanonu?” se uteli vieruskaveriltansa jok'ei vaikuttanu aiva vakuuttunehelta.
”Ekkö sä just toissapäivänä sanonu, notta kyllä se Sarumanni osaa meitä auttaa?” se vastas kyselijällen, jolla naama venähti ja veti aiva kirkkahan punaaseksi.
”Oonhan mä voinu sanua… Kuriillani varmahan…”
”Klopit hilijaa”, murras Kanralffi, ”S’on ny joka tapaukses menny Pimiälle Pualelle. Sormuksehen silläkin on hinku, niin notta eherotuksia ny! Mitä teherähän?”
Pilipo ei ollu suuremmin keskusteluhun osallistunu; oli sev’verran jo tuata rementtiaa, notta s’oli välillä vähä omis maalimoosnansa. Ny se kumminki aukaasi suunsa:
”Sitä m'oon aina miättiny, notta kuinka sen Lonksuttehen kävi? Sen, jolta mä Sormuksen aluun periin… öö… sain lahajaksi.”
”Lahajaksi?” kysääsi Kanralffi, ”Sulla tua tarina kans muuttuu vähäv’väliä! Este sä löysit sen, sitte sait lahajaksi… Välill’oot itte omin käsin väkertäny. Myönnä pois, sä varaastit sen, ekkös vaan?”
Pilipo meni meleko lailla saman färiseksi, kun äsköön puhunu Komia.
”Kattos vähä ketä rupiat varkahaksi haukkumahan! Kohta lähäretähän laron taakse selevittelemähän tätä asiaa: vois puhua vaikka siitä hirviästä määrästä Norttia, mit'on mun taloostani vuasien varrella haihtunu ku savuna ilimahan. Mä voitin sen killuttimen reheris ryökäälykilipaalus, ja täm’on Taivahan tosi!”
”Kyll’on kokeeltu”, Kloini vahavisti, ”On muuten kova ryökäälemähän tua Pilipo.”
”No sovitahan sitte niin”, myöntyy Kanralffi, ”Sanompahan vaan, notta Lonksutes kertoo vähä erilaasen tarinan.”
”Lonksutes! Valehtelija ja kälttäri!” hikeentyy Pilipo.
”No, täm’ei oo ny asias se villakoiran yrin”, liittyy Lintiri keskusteluhun, ”Otappas Pilipo-isäntä tästä ryyppy ja rauhootu, ei ny ruveta keskenämmä tappelemahan, ohan tuala maalimalla sitä varten pöyröötäki.”
”Mikäs tämä Lonksutes on olevinansa?” kysyy siinä vaihees se nuaree kituunen.
”Noh…” alakas Kanralffi, ”S’oli silloon Komeeren ensimmäästen vappuparaatien aikoohin – silloon eteläpohojalaaset suhtautuu niihin viälä nihkiämmin kun nykyysin – kun Lonksutes ja sen serkkupoika, jokka oli vähä niinku sukunsa mustia lampahia, aiva huurittomia, päätti osallistua siihen. Poijilla tuli siinä johonakin kulukueen matkan varrella pikkuusen kränää, ja kun kulukue kerkis Jortanin ylittävälle sillallen, n’oli päässy jo niin hyvähän vauhtihin, notta pyärähtivät sillalta alahan.
”Lonksuttehella, tai Smeakoli sen oikia nimi oli, ei ollu hätäpäivääkään, kun se osas uira. Mutta sen serkku – Reakoli – ei osannu. Se huuti härisnänsä Smeakolia apuhun, mutta täm’oli äkänny joen pohojas jotakin kiiluvaasta, minkä perähän se sukelti. S’oli tiätysti tämä meirän ikuunen riesa, Sormus.
”Lonksutes onkii Sormuksen joen pohojavellistä ja antoo ryäkäles serkkunsa hukkua. Sen jäläkihin ei ollu Smeakolilla kotia asiaa, olis muuten tullu sellasta kyytiä, notta! ”
”Mutta ensimmääsistä vappuparaatiistahan on törkiän kauan aikaa”, Roto äkkäs, ”Mä sain sellaasen käsityksen, notta tämä Lonksutes on viälä hengis.”
”Niihän se onki”, vastas Kanralffi, ”Isoo Sormus antaa omistajallensa jukelittoman pitkän iän. Mitenkä sä oikeen kuvittelit, notta tämä meirän Pilipo täälä viälä hoinaaloo vaikkon pitkälti päälle saran vuaren?
”No, joka tapaukses, Lonksutes ei oo sen päivän jäläkihin juliennu naamaansa julukisella paikalla näyttää: este se hortooli vuasitolokulla pitkin maita ja lopuksi asettuu kortteeraamahan Sumuharijulle; varmuuren vuaksi se pitää viälä koko aijan sitä vanahaa vappunaamariansa pääsnänsä.”
”Vappunaamari pääs kesät talavet?” kysyy Roto, ”Onko se aiva kolloo?”
”S’on alun perin Nurmoosta, ja niinhän vanaha sanonta kuuluu, notta se jokon tuumanki Nurmoosta o hullu.
”Sitte tuli muutama vuoskymmen takaperin Pilipo kuvahan. Lonksutes lahajootti”, täs vaihees Kanralffi vilikaasi meleko merkittevästi Pilipua, ”Sormuksen sillen, ja niin se sitten tuli taas päivänvalohon.”
”Mutta minkä takia sitä Lonksutteheksi haukutahan?” kävi Purumiri kysymähän.
”Kun se naksutteloo sorminiveliänsä niin ilikiän kuuloosesti”, lauteeras Kanralffi.
Siinä vaihees alakas Lekolasi esmentelemähän.
”Niin… siitähän mä oikiastansa tänne tulin puhumahan… Ku kävi niin, notta tua Lonksutes oli meirän huastas. Kanralffi oli sen jostaki Sumuharijun kolosta yhyryttäny ja kiikutti meille Köppääsmettähän, kun meill’on niin hyvät putkat, notta niist'ei eres Lonksuttehen laanen juakales kaahi pihallen”, se selosti koko porukallen.
”Mitenkä niin oli?” Kanralffi hämääntyy.
Lekolasi meni entistäki vaikiamman näkööseksi. ”Juu, tuata… Siinä kävi niin, notta meillä alakas menöhön hermot sen naksuttelun kans. Sormet oli jo tarpeheksi pahat, mutta kun se yks kaunis yö rupes naksuttelemahan varpahia ja niskaansakkin, niin meirän vartioolta meni hermot aiva lopunkin, ja ne nakkas sen pihallen…”
”Notta mitä teittä?!” julumistuu Kanralffi.
Lekolasi vaan hymyyli tyhymän ja anteeksipyytävän näköösnä.
”Selevä! Kyllähän tämä jo liian helepolta alakas vaikuttaakki ku oli vaan Vallesmanni ja Ihimemiäs ja pöyrööt vastas!” rupes Kanralffi mesuamahan.
Arakorni hilijenti faarin yksinkertaasesti tukkimalla palan ankkastukkia sen kurkkuhun. Ku Kanralffi viälä köhii pullanmurenia henkitorvestansa, kysyy Arakorni:
”Mitenkäs me ny päästähän tästä kapistuksesta erohon? Sehän täs on – aina vaan – pääasia.”
”Rotohan on reipas poika!” hoksas Pilipo silloon, ”Eihän tuallaaselle nuarelle jolopille olsi temppu eikä mikään käväästä väipährökseltä Möröönperällä nakkaamas Sormus jorpakkohon.”
”Sähän sen keksiit!” intaantuu Eerokin, ”S’on sitte sillä päätetty; onnea matkahan, Roto!”
Ennenku Roto kerkis tätä oikeen tajuamahankaan, rupes läheeset verenpisarapuskat tutajamahan, ja Samppa pomppas nurmikentällen.
”Mä tuun fölijyhyn!” se hihkaasi.
”Me kans!” kuuluu ääni raparperien seasta ja Mats ja Penttikin konttas esillen.
Muu väki vahtas känääsiä ku itikat uutta veräjää. Eheroon taharoon lähärös Möröönperällen? Oli nua känääset vaan eri äijiä, vaikkei ollukkaan koolla pilattuja.
”Kattos ku on rohkeeta poikia”, nupaji Eero Arakornille, ”Mikset säki voisi olla vähä enämpi tuallaanen, silloon olsit ehkä Arveninki arvoonen.”
”Mä läheren kans!” kiakaasi Arakorni samoon tein.
”No kyllä mäki sitte!” ilimotti Purumiri, ku ei halunnu olla huanoo kun joku, joll'oli vaattehetki hiuki.
Kloini, jolloli silimät levinny tätä kattelles, mölähytti silloon, notta kyllä senkin poika lähtöö, jos kerran toisekki. Kituusethan ei Vallesmannia orijaallu.
”Eihän tälläästä sakkia trenkää iliman Komiaa kansaa päästää liikkehelle. Mäkin tuun!” Tämän ilimootuksen teki Lekolasi.
Kaikki kääntyy kattomahan niinkun jotakin orottaen Kanralffia, joka vaan katteli piliviä.
Pilipo, jota viäläki pisti vihaksi se varkahaksi haukkuminen, alakoo iliveelemähän:
”Eikö ihimemiäs tohori lähtiä?”
”On täs muutaki hommaa, kun kersoja paimentaa”, muraji Kanralffi ja mulukooli Pilipua.
”Kyllä sunki pitääs tulla, ku on Sarumanniki meitä vastas”, rutaji Roto, ”Enkä mä eres tiärä, notta mitenkä sinne Möröönperälle pääsöö.”
Kanralffi ei keriinny vastaamahan, ku Samppa yhtäkkiä otti ja pyärtyy, jälleen kerran.
”Möröönperällen?!” huuti Mats, jok’oli valakia kun lakana, ”Me luultihin, notta täs ollahan lähärös pitkäkripaasehen!”
Tätä seuras syvä hilijaasuus.
”Mitenkä sä saat Möröönperästä viinakaupan?” kysyy Lintiri hetken pahkuloonnin jäläkehen.
”M’ei tairettu kuunnella kovin tarkasti”, myönti Pentti.
Väki tuumas tätä hetken, ja kohahutti sitten yhteesesti olokapäitänsä.
Pilipo kääntyy Kanralffihin päin. ”Niin sinäkö et sitten lähäre?”
”En! Mun ei tartte olla yhtä kolloo kun te. Saatta pistää mut köysihin ja säkkihin, jos meinaatta rehata mukana.”
