Yhyrestoista luku: Ja taas mentihin
Seuraavat päivät meni sitte tuumaalles, notta mihkä sitä oli oikeen tullu lähärettyä mukahan. Lopuksi Eero kyllääntyy porukan esmentelyhyn ja määräs lähtöpäivän.
Ereltävänä ehtoona Roto meni kattomahan Pilipua, jolle oli pistetty pystyhyn oikeen vasiten känääsen kokoonen kamari. Rotua riapoo tiätysti viälä se, mihinkä liämehen Pilipo oli sen pannu. Pilipo yritti saara sitä leppymähän ja tarijos sillen omaa, kituusenkullasta tehtyä puukkuasa matkaseuraksi.
”Ai niin, melekeen pääsi unohtumahan”, se muisti pökättyänsä puukoon Roton kourahan.
Silloon ku tuloo talavi
Ja nurkis paukkuu pakkanen,
Pimiää vaik’ puut palavi,
On reisukeli köppäänen.
Pilipo toimitteli samalla, kun tonkii jotakin piironginlaatikosta.
”Sun kun tuloo kumminkin reisun päällä kylymä, niin ota tästä verhakses”, se sanoo ja ojenti tivihisti kurottua jussipaitaa Rotollen.
”Ehäm’mä ny tälläästä voi”, Roto toppuutteli, ”Puukoon jo annoot, kyllä se piisaa.”
”Eikun ota, ota vaan”, Pilipo tuputti, ja lopuksi Roto suastuu vetämähän pairan niskahansa.
Roto sanoo hyvät yöt faarillen, ja jätti sen kamarihin itteksensä lauleskelemahan:
Maa oli musta mun jalkaani alla,
Sininen ku sauhu.
Latosaaren suunnalta kuuluu
Komiootten laulu.
Maantietä pitkin marssiissani
Näin minä pitkiä puita,
Minä se olin matkoollani
Monen monia kuita.
Öljy se palaa lampussa
Ja valkia kynttelissä,
Palaahan se kaipaus
Vanahan syrämmessä.
Mä se valkian sytytin,
Se palaa kirkkahasti,
Se kaipaus, josta kärsinkin,
Se kestää kai loppuun asti.
Varahin seuraavana aamuna kahareksan kolloota kerääntyy Korian Kartanon pihamarkillen.
”No niin”, alakas Roto selekäreppuansa tällätesnänsä, ”Onko kaikki ny mukana?”
Muiren myännelles tuli Eero ja Pilipokin pihallen Eeron kaksoospoijat peräsnänsä. Välisnänsä poijat kantoo kovaa potkivaa ja rimpuulevaa säkkiä, jonka ne asetti Sampan selekähän.
”Min'en oo ny oikeen tästä varma”, Samppa yritti.
”Kyllä sä jaksat!” Roto tokaasi, ”Jaksoothan sä kantaa meirän evähiäkin koko matkan Priistä.”
”No mutta n’ei pistäny hanttihin!”
Samppa märäji viälä palijo muutakin, mutta kukaan ei enää viittiny kuunnella.
”No ei muuta, ku onnea matkahan vaan”, sanoo Elrontti, jok’oli tilaasuuren kunniaksi kerranki selevin päin, ”Kyllä te kökällä pääsettä tuasta rinkulasta erohon.”
”Pirä ittes miähenä, poika”, sanoo Pilipokin ja löi Rotua harteelle.
”So long, suckers! Niinku meillä tavatahan sanua”, hihkaasi Elrontti viälä porukan jäläkehen.
Niin tämä kahareksan kökkä ja yks vastahankaanen säkki sitten lähti reisuhun, Eeron ja Pilipon jääres rappusillen paipattamahan.
”Mitä se Eero oikeen meille lähtiääsiksi sanoo?” kysyy Mats.
”Olokoon tuulet teille suatuusat”, tulukkas Lekolasi, ”Vanaha Komian kansan hyvästelytapa.”
Siinä vaihees Roto yhtäkkiä toppas. ”Hei, kaverit. Mihkäs suuntahan meirän oikeen pitääs lähtiä?”
Muukkin pysähtyy nille jalaansijoollensa.
”Säkki!” hihkaasi Tryykääjä, ”Mihkä suuntahan?”
”Takaasin!” kuuluu ääni.
”Yritä ny käyttäytyä, Kanralffi”, komenti Samppa kantamustansa.
”Purumiri, sähän oot sieltä Möröönperän rajalta”, Roto hoksas, ”Mitä tiätä sä tulit?”
”Konilakian Oikoosen kautta”, vastas puhuteltu, ”s’on paras reitti.”
Tryykääjä myötääli, notta leviä ja suora oli tie sielä, ja niin kökkä lähti suunnistamahan etelähän päin.
Päivätolokulla rämmittihin sitte harijun reunaa etehempäin. Ankiaa oli kuluku: syksy oli tullu ja säät oli sen mukaaset – räpäskää satoo taivahan täyreltä. Kylymäki rupes vaivaamahan ja Roto oli tyytyväänen, kun Pilipo oli pualiväkiste tyrkyttäny sillen sen jussi-pairan.
Porukka jo melekeen karehtii Kanralffia, joka matkusti sentähän lämpööses ja kuivas säkis; ihimetteli vaan, notta kuinka s’oli nua huussiasiat hoitanu…
Kanralffi itte ei kumminkaan ollu kohtalohonsa tyytyväänen, vaan maraji koko matkan. Ei se hilijenny kun muutamaksi minuutiksi aina silloon, kun joku tukkii pullanpalan säkin suusta sisällen.
Yhtenä aamuna, kun kökkä oli just pistämäs leiriänsä kasahan ja tekemäs lähtyä, kuuluu yhtäkkiä Kinlin kauhia rääkääsy:
”Ilimavaara!”
Jotakin isua ja mustampuhuvaa oli tulos taivahalta suoraa kökkää kohoren. Enempiä tuumaamatta nakkas kaikki kantamuksensa menemähän – Samppa kans – ja pani maihin.
Jukelitoon räksäparvi lenti melekeen maata hipoen sankariemma ylitten ja, pikemmin kun ne kerkis kunnolla toipumahankaan, katos taivahanrannan taa.
Kesti usiamman minuutin, ennenku porukka tohtii taas nousta varpujen seasta takaasin ylähän. Silloon rupes läheesestä montun tapaasesta kuulumahan kovettu huuto, jota kaikki tiätysti tormas ihimettelemähän. Kanralffihan siälä mesos hikeentynehenä.
”Antoo olla laitimmaanen kerta kun meikäläästä paiskotahan kun jauhosäkkiä!” karijuu faari äkääsnä, ”Ny päästättä mun pois, kyllä mä jo suasiollakin tuun joukkohon.”
”Onko varma kans?” kysyy Tryykääjä, ja kun sai myöntävän vastauksen, rupes aukoomahan säkkiä.
Kanralffi halus tiätää, mikä Sampan oli pannu sitä sillä lailla nakkelemahan, ja sillen kerrottihin linnuusta.
”Sarumanni, sanokaa mun sanonehen”, ähkääsi Kanralffi, ”Ei olsi ensimmäänen kerta kun se käyttääs vähemmän viattomia luantokappalehia hupulaasinansa. On se kiärä äijä, niin kiärä, nottei se varmahan osaa suaras maatakkaan.
”M’olin tuonne säkkihin kuulevinani, notta te meinaatta Konilakian Oikoosen kautta kulukia”, se jatkoo.
Tryykääjä myänti, notta näin oli asiat.
”Älä ny?” Kanralffi alakas, ”Meinasitta sitten aiva Sarumannin takapihan kautta oikaasta? Oliko suunnitelmis viälä pysähtyminen sen työ kaffiillekki? Ettäkö te kuunnellu yhtään, mitä mä Komianperällä siitä ihimemiähestä toimitin? Rautamarkilla hyppii pöyröjä, ja muitakin Vallesmannin kaveria!”
”Herralla on kai sitte parempikin eherotus?” kysääsi Tryykääjä loukkaantunehena.
”No aina paree ku sulla!”
Siit’olis voinu tulla viälä melekoonen tappelu, mutta onneksi Kinli tuli välihin.
”Onhoosloukkoohan on täs aivan likillä, miksei mentääsi sen kautta?” se sanoo, ”Kyllä meirän väki ainakin kaffit tarijuaas, jonsei väkevämpääkin.”
”No sinne ny ei ainakaa mennä!” huuti Tryykääjä ja Kanralffi yhyrestä suusta.
”Tatuoovat meirät viälä aiva rinkuloota täytehen”, myötääli Matsikin, ”Ei millää pahalla!” se viälä mutaji, kun Kinli mulukaasi sitä tuimasti.
Kanralffi karijuu kaikkia pistämähän leipäläpensä umpehen ja selosti sitte oman suunnitelemansa:
”Harijun alitte ei ainakaan mennä, sielä orottaa hirviämpiäkin otuksia kun tatuoojat. Mä eherotan, notta mennähän suasista ylitten, kun kiertääkkään ei voi.”
”Eihän sellaasta ylämäkiä kukaa jaksa kävellä!” protestoo koko muu kökkä, mutta Kanralffillen oli turhaa väittää vastahan, kun se tuan pään otti. Kauhulla porukka katteli niska kenos monta kymmentä – maharollisesti yli sata – meetteriä yläpualellansa kohuavaa pättärestä.
”Kyllä tämä Tinkipakka on nimensä veroonen”, ähkyy Tryykääjä, kun kökkä kompurootti mäkiä ylähän.
”Että mikä pakka?” kysyy Samppa. Vaikka Kanralffi oli ny karonnu sen lastista, ei sillä sunkaan heleppua ollu.
”Tämän nimi on Tinkipakka”, selosti Tryykääjä, ”ja toista näin tinkiistä pättärestä ei tästä maalimasta löyrykkään. Paitti ehkä Kurmootespakka, mutta se johtuu vaan Vallesmannista. Tinkipakka härnää matkalaasia kuriillansa, ei halua päästää niitä ylitten.”
”Mitä varten?”
”Empä oo tullu tuata ikänä ajatelleheksi… Ei kai sillä mitään erityystä syytä oo, kunhan vaan tykkää tingin tekemisestä.”
”Olokaakin sitte varovaasia”, Kanralffi liittyy keskusteluhun, ”Te kun että ennen oo ollu näin korkialla, niin että oo tottunu tähän ilimanalahan. Täälä voi heleposti ruveta huippaamahan.”
”Eikö pirettääsi välillä paussia?” kysääsi Pentti siihen välihin, ”Täs alakaa pian voimat loppumahan.”
Kaikki mutaji hyväksyvästi ja nakkas pakaasinsa maahan. Kanralffi kaivoo plakkaristansa pullon.
”Eero antoo meille vähä Kossua matkaevähäksi siltä varalta, että rupiaa heikottamahan. Ny vois olla hyvä aika ottaa vähä vahavistusta”, se sanoo.
Kökkä pisti Kossupullon kiertämähän ja otti kaikki tuimat napsut. Virkistynehinä jatkettihin sitte matkaa. Sitä ilua ei kumminkaan kauaa kestäny, kun monta päivää kestäny räpäskäntulo muuttuu yhtäkkiä kauhiaksi lumipyryksi.
Lunta satoo niin sakiaa, notta oli lopuksi pakko pirättää. Surkiana kökkä kompurootti isoon kuusen alle suojahan.
”Kyll’on köppäänen keli”, maraji Pentti, ”Ei tästä matkanteosta ny taira tulla mitään.”
”Pentti on oikias”, myötääli Tryykääjäkin, ”Kuule Kanralffi, eikö pyörretä? S’on Tinkipakka taas asialla.”
”Ja mähän en mitään pättärestä orijaale!” tiuskaasi Kanralffi, ”Etiäppäin vaan!”
Kökkä yritti jatkaa matkaa, mutta eihän siitä mitään tullu. Känääset ja Kinli, jokk’oli porukan piänimpiä, meinas aiva hautaantua hankehen. Kylymäkin rupes tulemahan, jopa Rotolle. Taas oli pakko topata.
”Meirän pitääs jäärä tähän yäksi”, eherotti Purumiri, ”Pistää valakia pystyhyn.”
”Hulluko sä oot?” huuti Kanralffi, ”Tiäräksä kuinka pitkälle lakeurelle tuli näkyy täältä korkialta?”
”Ennemmin hullu kun jääkalikka!” vastas Purumiri, ”Muuta meist’ei nimittään oo aamulla jälijellä, jos täs kyykitähän koko yö.”
”Äijä puhuu asiaa, Kanralffi”, pualusti Tryykääjä Purumiria, ”Mä kävääsen väipährökseltä kaatamas jonkun närehen meille.”
Tryykääjä kahalas kirvehen kans pöpelikköhön samalla, kun muut yritti kaivaa lumehen jonkullaasta valakianpaikkaa. Kun Tryykääjä tuli takaasin ja klapit saatihin aseteltua sopivahan kasahan, tuli taas tenkkapoo – tulta ei saatu siinä tuules ja tuiskus syttymähän millään. Purumiri tarijoutuu hakemahan vähä tuahia sytykkehiksi, mutta Tinkipakalla kasvavat puut oli niin oinoosia, nottei niistä saanu palijo mitään irti.
Muun porukan tuskaalles tilannesta sai Mats yhtäkkiä irean:
”Hei, Samppa! Lainaas vähä tuata konttias!”
Sampan mutaates itteksensä jotakin ainaasesta rengin osasta Tryykääjä tuikkas tulen sen tuahikonttihin ja porukka kerääntyy valakian ympärille lämmittelemähän.
Tryykääjä ja Purumiri rämpii taas mettähän hakemahan värkkiä, ja yhyres kökkä pisti pystyhyn jonkullaasen laavun, johona ne sitte istuu värijöttelemäs.
Yö kuluu ankiasti, eikä uni tullu silimähän eres tavallisesti sikiästi nukkuville känääsille. Lunta tuli tuutin täyreltä, niin notta aamuhun mennes kökkä oli hautautunu siihen kokonansa. Toisaalta, suojas se ainakin tuulelta. Kun päivä rupes valakiamahan, kaivauruttihin taas pinnalle.
Kun porukka oli aikansa kattelu ympärillensä, joutuu Kanralffikin tunnustamahan, notta oli pakko kääntyä takaasin. Ylämäkehen täs lumimääräs ei ollu mitään toivua päästä – alaha menoski olis tekemistä. Känääsistä ei näkyny hangesta palijo päälakia enempää, Kinlilläki oli lunta melekeen nenähän asti.
Purumiri ja Tryykääjä kuluki kärijes teheren jonkullaasta juntua muille, ja hitahasti paluumatka eristyy. Kun oli päästy parikymmentä meetteriä etehempäin, kyllääntyy Lekolasi hontturoontihin ja hyppäs köykääsesti hangelle. Siinä se sitte asteli niinkun olis sementillä kävelly. Roto havaatti, nottei sill’ollu jalooskaan kun köykääset virsut. Komiaa kansaa ei näyttäny talavi pahemmin rassaavan.
Komia tanssahteli Kanralffin työ ja rupes trossaamahan:
”Ny on teillä aiva väärät tyypit asialla! Eikös vanaha sananlasku mee, notta hauki on paras uimahan ja kanahaukka lentämähän, mutta hangella ku pitää päästä etehenpäin iliman suksia, nii etti Komiaa Kansaa?”
Kanralffi ei ollu pahemmin juttutuulella. ”Syö pääs!” se vastas Lekolasille.
”Selevä juttu, mä lähären päätäni syämähän!” sanoo Komia ja juoksi räkääsesti nauraen pois.
Muut jatkoo kiroollen matkaansa. Kun ne vihiroon monen tiiman päästä pääsi alaha, istuu Lekolasi kaikes rauhas kannon nenäs orottelemas, pasianssia pelaten.
Kanralffi pani taas Kossupullon kiertämähän, ja samalla tuumattihin, mihinkä seuraavaksi yritettääs.
”Meill’on ny kaks vaihtoehtua”, lauteeras Tryykääjä, ”Joko mennähän Onhoosloukoon kautta eli Rautamarkin viertä.
”Kumpiki vaihtoehto on yhtä huano. Kumpi me ny muka valitahan?”
Se olikin vaikia päätös. Kun oli aikansa jahkattu ojan ja allikon väliltä, keksii Roto, notta heitettääs lanttia. Klaava tuli, ja samalla Onhoosloukko. Kökkä keräs kamppehensa ja lähti jatkamahan Kanralffin peräs.
