Kolomastoista luku: Pröystöömettä
Kökkä seisoo silimiänsä siristellen kirkkahas ulukoilimas, kukin tyytyvääsnä siitä, notta oli itte pääsy pakohon. Hetken päästä Samppa rikkoo hilijaasuuren:
"Pitääskö meirän kumminki käyrä kattomas, onko Kanralffi kunnos?"
"Älä ny hullujas puhu! Mennyttä mikä mennyttä, eikä Kokkoroikalehen kans Ihimemiähenkään temput auta", Lekolasi vastas nopiaa.
"Lekolasi puhuu asiaa. Ja meirän on sitä paitti paras jatkaa, nottei tuu viälä muitaki yllätyksiä", Arakorni säesti.
Koko konkkaronkka lähti siitä kulukemahan etiäppäin kohti veheriästä peltua. Ei auttanu, vaikka känääset kuinka oli rössööksis ja märäji, notta kintukkaan ei ollu häävis kunnos; muut painoo menemähän havaattemati, notta Kinli oli jääny jonku surkian lammikon reunalle nakkelemahan leipiä. Äkkiä Arakorni kumminki kääntyy ja näki, mitä se hommaali.
"Jukoliste, ku sanotahan, notta mennähän, niin silloom'mennähän eikä heitellä leipiä!" karijaasi Arakorni kituuselle.
"Täm'on kuule Tuurininlampi, eikä yks ainua kituunen saa kulukia ohi tätä tekemäti", vastas Kinli aiva tyynenä, "Perimätiaron mukahan täm'oli Tuurinin mialuusin harrastus - heti jalokivien hipelöönnin jäläkehen."
Arakorni ei viittiny sanua vastahan, mutta muraji jotaan ilimeesen painokelevotoonta itteksensä. Kökkä kumminki orotteli, kunnes kituunen oli saanu velevollisuutensa suaritettua ja lähti vasta sitte jatkamahan matkaa.
Koska juntu kaartoo pikkuusen alahappäin, sujuu kuluku ny melekoosen vaivattomasti, vaikka känäästen - varsinki Pentin - rutina jatkuukin. Pian oltihinki jo pellon keskeltä mettää kohoren virtaavan luaman rannas.
"Tällääsestä piänestä lurusta saa alakunsa mahtava Jortani, ja tua mettä on pualestansa nimeltänsä Pröytöömettä, johona Arvenin mumma ja paappaki asuu."
"Kova äijä, ku vasite aikoo tulevaa anoppiansa mennä kattomahan", sipaji Mats Pentille.
"Muistakaa sitte mun sanonehen, notta tämä Kalatrieli onki semmoonen noita-akka, notta teirän tuloo viälä ikävä Kokkoroikalesta!" Kinli paukahutti.
Silloon löi Purumiri yhtäkkiä jarrut päälle.
”Hetkinen ny, Arakorni! Et sukaa sä meinaa meitä siitä mettän lävitten vierä?”
Arakorni myönti, notta sehän täs niinku olis tarkootuksena.
”Ei tuu mitää”, huuti Purumiri, ”Minähän en Pröystöömettän Trullin markille lähäre, sielt’ei oo tullu vielä kukaan elävänä takaasin!”
”Uskooko Kivilakian Pehtoorin poika vanahojen ämmien juttuja?” kysääsi Arakorni, ”M’oon ittekkin käyny usiamman kerran Ellin työnä kyläs, ja hengishän täs vieläki ollahan.”
Purumiri meinas, notta Arakornia ei laskettu, kun se riias Kalatrielin lapsenlasta, mutta muut huomautti notta sehän ei yhtään vähentäny vaaraa – pikemminki kasvatti sitä.
Tappeluhan siitä tiätysti tuli, kun Purumiri ei antanu tuumaakaan periksi omasta miälipitehestänsä. Saattaas Kökkä olla siinä pellon keskellä viälä tänäkin päivänä taikinoomas, jonsei Arakorni olsi lopuksi sanonu, notta:
”Jää sä sitte tänne, jos et tohori tulla fölijyhyn. Me muut lähäretähän ny Elliä kattomahan!”
Roto ei voinu kun ihaalla Arakornin psykolookista silimää – kyllä se toresta oli Kivilakian oikia Isäntä ja vanahojen urhojen sukua – kun Purumiri heti käänti kelekkansa.
”Minähän en yhtä ämmää orijaale! Jos t’ootta niin tyhymiä, notta eheroon taharoon ootta tuonne mettähän änkeemäs, niin ei kai teitä ny sinne iliman hyvää tappelijaa trenkää päästää.
”Eikä täs oo sunkaan kysymys siitä, ettenkö mä tohtiisi jäärä yksin”, se viälä lisäs, notta kaikille tulis varmahan seleväksi ettei Kivilakian Poika pelekää.
Kökkä jatkoo siis matkaansa luoman vartta seuraallen. Tunnelma oli kumminki aika kiriällä; itte kutakin jännitti vähä lähtiä noita-akkaa kattomahan.
Lekolasi yritti vähä keventää väen mielialaa, ja rupes kertoolemahan luomahan liittyviä tarinoota:
”Täälä asusteli ennen muinoon niin fiini flikka, nottei ikänä. Nimroteli sen nimi oli, ja Komia Kansa muistaa erelleen sen ihanuuren viisuusnansa. Kuunnelkaapas tätä!”
Ja niin Lekolasi rupes laulaa lurittamahan, notta:
Tämän joen tuolla puolen joskus eli hän,
Harva vain kai tuntenut on häntä fiinimmän.
Kauas kuului laulunsa, vaan katos neito tää,
Mut aatokset naisväen on vaikeit' ymmärtää.
"Oi, jospa kerran sit komeerenmaahan käyrä vois,
Niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois,
Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan,
Vain aatoksin,´mi kauas entää, sinne käyrä saan."
Ootteli häntä kulta, Amrotti nimeltään,
Vaan kun ei kerran näkynyt, lähti etsimään.
Ny on hukas molemmat, ku ei oo näkyny,
Ja kovasti on vanhemmat näitä itkeny.
"Oi, jospa kerran sit komeerenmaahan käyrä vois,
Niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois,
Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan,
Vain aatoksin,´mi kauas entää, sinne käyrä saan."
”Jaa, että nekin joutuu sitten hukkahan?” kysääsi Pentti, kun Lekolasi oli lopettanu, ”Mikä ietuna tätä väkiä oikeen vaivaa? Ei meillä Kotolakialla ihimisiä nuan vaan katoole harva se päivä…”
Lekolasi ei viittiny kommentoora Pentin huomautusta, kuhan vaan tuhaji itteksensä känäästen sivistymättömyyttä.
Komian lauleskelles oli päästy mettän rajahan, ja siinä Arakorni pysähtyy jä kääntyy puhumahan kökälle.
”Yks juttu muistakaa, kun tullahan Ellin etehen. Että sano yhtään mitään sen ulukonäöstä. Se on Elli jo kymmeniätuhansia vuosia vanaha, alakaa ikä painaa, ja se tahtoo olla sille vähä kova paikka.”
Kaikki mutaji myöntyvän vastauksen, ja tyytyvääsnä Arakorni jatkoo matkaa.
Roto katteli kiinnostunehena koriaa lehtimettää. Kovasti oli erilaasta kun kotona, mihinä mettä pakkas olla enimmäksensä korpia. Luoma liraji somasti korvan juures ja linnut liverteli; jokahittelle tuli pikkuhilijaa paree miäli ja Kanralffi unohtuu lopunkin.
Kun taivalta oli taitettu parikymmentä minuuttia nyppäs Lekolasi yhtäkkiä Arakornia hiasta ja kutaji jotakin sen korvahan. Miäs nyökkäs Komialle ja nosti kätensä pystyhyn.
”Pirätetähämpäs pikkuusen”, se huikkas.
Lekolasi livahti läheesen puun taa ja rupes aukoomahan juluppiansa, mutta Mettänviheriän käsi pysähtyy pualitiehen kun puusta kuuluu yhtäkkiä kova kilijaasu:
”Top tykkänänsä!”
Lekolasi pörötti nopiaa, ja kökän kattelles puusta ilimestyy kolome äkääsen oloosta Komiaa.
Muita rupes jo vähä hirvittämähän, varsinkin kun jokaasella Komialla killuu vyös kohtalaasen kokoonen kaks’neuvoonen, mutta Tryykääjä vaan virnuuli.
”Terve, Haltiri”, se hihkaasi, ja heti muuttuu Komeella ääni kellos.
”Ka, Arakorni”, sanoo yks Komeesta, ”Mikäs sut tähän osahan maalimaa lennätti?”
”Meill’on vähä asioota toimitettavana etelän suunnas, mutta tuli piäni mutka matkahan. Aateltihin, notta Elli antaas meille kortteerin pariksi päiväksi, onnistuuko?”
”Mikä nottei”, lupas Haltiri, ”Kyllähän sä tiärät, notta s’oot aina tervettullu kylähän. Ja kyllä sun kaveriilleski peti löytyy… Näyttäkääpäs viisuminna!”
”Että mikkä?” kysyy Purumiri hölömönä.
”No litterat”, vastas Haltiri, ”Ei tänne nuan vaan iliman lupaa tulla, varsinkaan kituuset!”
Kaikki kolome komiaa vilikuuli vihamiälisenä Kinliä, jonka naama rupes punoottamahan uhkaavasti.
”Mitäs tämä ny on?”, kävi Arakorni kyselemähän, ”Ei tänne ennen oo lupalappuja tarvittu.”
”Uuret säännökset”, vastas toinen Haltirin kaveriista, ”Me eletähän vaikeeta aikoja, pitää olla varuullansa.”
”Mustat on aijat toresta, jonsei miähen sanahan luateta!” ruikutti Arakorni, ”Kuules ny, Haltiri, kyllähän sä mut tunnet. Mä meen näistä kaveriistani valalle, jokahinen on kunnon äijä, rehellinen ja luatettava.”
”Niihän ne kaikki sanoo”, mutaji kolomas Komia, ”Kyllä tänne tulijoota piisaas…”
”Orohviini hilijaa!” komenti Haltiri, ”Mun pitää ny vähä miättiä.”
Haltiri nojas otta krutus puun kylykehen hyvinki viis minuuttia tuumaten, mitä tekis. Viimeen ja vihiroos se otti askelehen etehempäin ja kröhii kurkkunsa seleväksi.
”Näin m’oon tämän asian tuumannu: Kun Arakorni kerran vannoo, notta väki on rehtiä, niin me luatetahan sen sanahan. Mä kirijootan poikkeusluvat teillen täs rajalla. Siis muillen kun tuollen kituusellen, sitä m’ei tänne hualita.”
”Tä!?” karijaasi Kinli, ”Mihkäs mä sitte meen?”
”Sä voit anua viisumia meirän Komianperän lähetystöstä, jos miäles teköö. Vaikka tuskin ne sitä sullen myäntää, kituusellen”, selosti Haltiri.
”Justihinhan m’ollahan viikkotolokulla matkattu Komianperältä tänne. Min’en takuulla mee takaasin!” pisti Kinli hanttihin.
”Haltiri, olsit ny reilu”, alakas Arakornikin, ”Mä lupaan ja vakuutan, nottei Kinli oo mikään kälttäri.”
Mutta Komiat vaan puristi päätänsä. Tilanne alakas näyttämähän melekoosen surkialta, ainaki Kinlin kannalta. Kökkä kerääntyy neuvompitohon.
”Mitäs ny teherähän?” kysyy Lekolasi, ”Eihäm’me ny voira kaveria jättää.”
”Jätettihinhän me Kanralffiki”, huomautti Pentti.
Muut meni vaikian näkööseksi ja rupes kattelohon puul’latvoja.
”S’oliki vähä eri asia”, selosti Arakorni, ”Sit’ei voinu enää auttaa. M’oltaas kualtu koko sakki, jos oltaas oltu niin hulluja, notta lähäretty auttamahan…”
”Sitäpaitti mä en koskaan erityysemmin eres tykänny koko äijästä”, mutaji Purumiri.
”On viälä yks konsti, jota voi koittaa”, alakas Arakorni hetken hilijaasuuren jäläkihin, ”En oo viälä koskaan nähäny, notteiko s’olsi tepsiny. Orottakaas täs!”
Muut jäi vartoomahan paikoollensa, kun Arakorni lähti pasteeraamahan kohoren puuta, joka oli Pröystöömettän rajapyykkinä. Se kuluki iliman hualen häivää, taisi tua vähä vihellelläkki, ja yhtäkkiä niin kökkä kun rajavaharikkin huomas, notta jotaki kiiluvaasta tipahti sen taskusta. Kohta tipahti toinen, ja heti perähän kolomaski.
Roto vetääsi jo henkiä huikataksensa, notta Tryykääjän plakkari vuotaa, mutta Lekolasi hoksas mitä se meinas, ja pökkäs sitä nopiaa kylykehen.
”Oo hilijaa ny, tua on osa suunnitelmaa!”
Arakorni oli päässy Haltirin ja sen kaverien työ, ja sanoo ny kovalla äänellä:
”Ettäkö kumminki harkittisi viälä? Auttaasitta ny kaveria!”
Komiat katteli maahan tipahtanehia esinehiä, ja sitte Arakornia, jok’ei tuntunu tiätävän niistä mitään. Lopuksi Haltiri aukaasi suunsa:
”No jos me tämän kerran… Mutta täst’ei sitte tuu tapaa! Ruumili, Orohviini, hakekaas mullen kynä ja viisumikaavakkehia!”
Kökkä orotti nöyränä, kun Komiat täytti viisumipaperit ja löi leimat päälle. Kaikki kolome rajavahtia hymyyli leviää ja toivotti hyvää päiväj’jatkua, kun sakki vihiroon astoo Pröystöömettähän.
Kahareksan matkalaastamma jatkoo kulukuansa siihen asti, kun ilta rupes pimenemähän; sitte pistettihin leiri pystyhyn yhyren isoon koivun alle. Roto istuu synkkänä valakian ääres. Mettä näytti näin pimiällä uhkaavalta: puiren välis oli synkkiä varijoja ja oksat rapaji salamyhkääsesti. Yhyres välis Roto olis voinu vaikka vannua, notta pusikos oli taas vilahtanu se vappunenä.
Taisi jäärä muillaki yöuni lyhkääseksi, sev’verran synkkiä oli naamat aamulla, kun Arakorni raisteli väkiä ylähän. Ainua hyväntuulinen oli Lekolasi, joka keitteli iloosesti vihellellen aamukaffia. Ainaki siihen asti, kun muut komenti Mettänviheriän pitämähän turpansa kiinni.
Kuluku kävi siis vähemmän iloosis merkiis, kunnes pualiltapäivin tultihin taas luomalle. Tämä oliki isoomman pualoonen virta, jonka vetet kuahuu vahtopäinä.
”Mitenkäs tuasta päästähän ylitte?” kysyy Roto, ”Minen ainakaan tohori tuonne uimahan.”
”Älä huali! Kyllä mä sut harteellani kannan”, kehuu Purumiri.
”Orotas vähä”, yritti Arakorni, mutta Purumiri oli jo napannu Roton reppuselekähän ja paineli pärskien vetehen. Ilimootti viälä perähän, nottei Kivilakian miähet vettä pelijänny – paitti juomaklasis.
Muut kattoo hilijaa kun Purumiri ja vastahankaanen Roto matkas vettä präsöttäen vastarannalle.
”Hyvinhän tua näytti menevän, mutta mikäs nuan pitkän äijän on mennes, toista s’on meille muille!” märäji Mats.
”Josko Purumiri tulis takaasin ja kantaas meirät muukkin?” tuumas Samppa.
Arakorni huakaasi raskahasti. ”Menkää mun pualesta Purumirin kyytillä, jos mielennä teköö. Mutta mä meen kyllä siltaa pitkin!”
Purumiri ja Roto seuras nyrryä vastarannalta, kun Arakorni johoratti muut luomanmutkan takana olevalle leviälle ja tukevalle sillalle. Kun luoma oli ylitetty, katteli Arakorni virnuullen vettä valuvaa Kivilakian miästä.
Mutta yhtäkkiä äijän hymy hyytyy. Suu lonksahti auki ja silimät levis.
”Mikäs sun ny tuli?” kysyy Lekolasi hualestunehena.
”No arvakkaa putosko se Kossupullo Kanralffin mukana!”
Ja sitten Arakorni purskahti raikuvahan itkuhun.
