Analyysi

Taru Sormusten Herrasta

Taru Sormusten Herrasta on kirja, joka lopullisesti nosti J.R.R. Tolkienin valtavaan suosioon. Vaikka jo Hobitti olikin ollut menestys, oli se pientä verrattuna siihen mihin Taru Sormusten Herrasta ylsi. Kirja nousi valtavaksi kulttiklassikoksi erityisesti opiskelijoiden keskuudessa, se on ainut yleisesti tunnustettu fantasiakirja. Lajinsa ainut, jonka esimerkiksi opettajat yleensä tuntevat. Taru Sormusten Herrasta on yksi mailmankirjallisuuden klassikoista.

Synty ja menestyksen syitä

Taru Sormusten Herrasta ilmestyi kolmessa osassa vuosien 1954-55 aikana. Melkein kaksikymmentä vuotta Hobitin jälkeen. Sormusten Herra koostuu kolmesta kirjasta: Sormuksen Ritarit, Kaksi Tornia ja Kuninkaan Paluu. Kirjan kirjoittaminen alkoi jo 1937, Hobitin ilmestymisen jälkeen kustantajan halutessa jatkoa suuren suosion saavuttaneelle tarinalle, joka ei selvästikkään ollut vielä lopussa. Työ eteni puuskittain ja kesti pitkään, toinen maailmansotakin tuli sekoittamaan työtä. Julkaisua viivytti etenkin Tolkienin pyrkimys täydellisyyteen, joka sai hänet viilaamaan kirjaa pitkään. Alkuperäisenä tarkoituksena oli liittää mukaan myös Silmarillion, mutta sitä Tolkien ei koskaan saannut valmiiksi.

Sormusten Herran myöhemmissä painoksissa Tolkien vielä korjaili virheitä ja lisäsi kolmannen osan loppuun 80 sivua liitteitä. Jo tästä näkee selvästi millainen perfektionisti Tolkien oli. Liitteet tulivat mukaan kirjaan valtavan kysymystulvan vuoksi. Jokainen lukija halusi tietää jotakin sellaista Keski-Maasta mitä itse kirjassa ei kerrota. Vastatakseen edes muutamiin näistä kysymyksistä Tolkien lisäsi kirjan loppuun liitteet, joissa selvitettään monia asioita. Suosittelen ehdottomasti liitteiden lukemista, jos et sitä ole vielä tehnyt. Minäkään en lukenut niitä ensin, mutta kun sain lukemisen aloitettua, yllätyin iloisesti. Liitteisiin on "piilottettu" muutamia hyviä kertomuksen pätkiä. Paras näistä on mielestäni "Katkelma Aragornin ja Arwenin tarusta", joka on surullinen, mutta kaunis tarina rakkaudesta. Liitteet sisältävät myös monia muita hyviä tarinoita mm. rohirrimista.

Aina Silmarillionin ilmestymiseen asti monet liitteissä kerrotut asiat olivat laulujen ja lyhyiden viittausten lisäksi ainoat tiedot mm. Fëanorista tai Númenorista. Nämä viittaukset kuitenkin osoittavat kuinka syvä Sormusten Herran tarina on. Keski-Maa ei ole tyypillinen mielikuvitusmaa vaan sillä on oma historiansa, joka on suunniteltu hyvin yksityiskohtaisesti. Läheskään kaikkea ei kuitenkaan lukijalle kerrota vaan entiset loiston päivät elävät enää taruissa ja tarinoissa. Ensimmäiset luonnokset Keski-Maasta ja sen tarinoista Tolkien kirjoitti jo 1916 sairaalassa haavoituttuaan ensimmäisessä maailmansodassa. Vaikka nuo hahmotelmat kertovatkin lähinnä niistä aikaisemmista ajoista joihin Silmarillionin tarinat sijoittuvat, loivat ne vankan perustan Tarulle Sormusten Herrasta.

Todentuntuinen maailma on varmasti yksi niistä asioista, joka on saannut niin monet rakastumaan kirjaan. Kun monessa muussa fantasiakirjassa vain on tie, on Keski-Maassa tie siksi, että muinaisen valtakunnan ihmiset rakensivat sen kauan sitten. Nykyisin tie on hieman huonossa kunnossa, koska tuo valtakunta hajosi jo aikaa sitten. Tuo on se pieni ero, mutta kumpi kuullosti kiinnostavammalta? Mielestäni Tolkienin versio antaa mielikuvitukselle niin paljon enemmän mihin takertua. Millainen oli tämä muinainen valtakunta? Miksi se hajosi? Parasta on tietenkin ettei sitä muinaista valtakuntaa hylätä ja unohdeta myöhemminkään vaan siihen viitatataan aina silloin tällöin. Lukijalle muodostuu kuva tuosta valtakunnasta, jonka täydentää oma mielikuvitus.

Taru Sormusten Herrasta, Star Wars ja Babylon 5 ovat mielestäni fantasian ja scifin suurimpia saavutuksia joihin minä olen tutustunut. Vaikka Star Wars ja Babylon 5 ovatkin enemmänkin scifiä, on niillä myös paljon yhteistä Tarun Sormusten Herran kanssa. Erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen todelliseen maailmaan johon jo viittasin. Kaikkien näiden kolmen tarinan maailmoihin voisi huoletta sijoittaa tuhansia ja taas tuhansia tarinoita. Ja toki niin on tehtykkin, esimerkiksi Star Warsista on pelkkiä kirjoja kymmenittäin. Keski-Maahan sijoittuvia kirjoja ei juuri ole koska Tolkienin perikunta valvoo tarkasti etujaan ja tuskinpa kovinkaan moni uskaltaa kokeilla Tolkienin saappaisiin astumista. Netissä on yksi tällainen kirja, joka kertoo Isildurista sekä Haltiain ja Ihmisten Viimeisestä Liitosta. Sen sijaan erilaisia rooli- ja tietokonepelejä, jotka sijoittuvat Keski-Maahan, löytyy valtava määrä. Kuten voitte sivuni kuvagalleriasta päätellä on Tolkien myös innoittanut monia taiteilijoita. Suuren mittakaavan elokuvakin on vihdoin tulossa. Toivottavasti siitä tulee Tarun Sormusten Herran arvoinen.

Tolkien on luonut maailman, joka on samalla hyvin kummallinen ja erilainen verrattuna omaan maailmaamme ja kuitenkin hyvin toden tuntuinen. Lisäksi kirja on kirjoitettu niin, että historia kulkee jatkuvasti kohti nykyaikaa. Erilaiset mailman kummalisuudet kuten haltiat ja kääpiöt vähenevät ja katoavat, kun taas ihmisten määrä lisääntyy. Ehkäpä Taru Sormusten Herrasta kertookin Maapallon historiaa ajalta, joka on unohdettu ja ikuisesti kadotettu.

Tunnelma ja tyyli

Siinä missä Hobitti oli lasten kirja ja kirjoitettu sadun tapaan hieman pienemmille lapsille on Taru Sormusten Herrasta enemmän. Tyyli ei ole enää suunnattu lapsille vaan enemmänkin aikuisille. Ainakin suomennoksen perusteella teksti on hyvin vivahteikasta ja siinä käytetään paljon erilaisia kielikuvia. Valitettavasti en ole englanninkielistä versiota lukenut kuin muutaman ensimmäisen luvun joten sitä minun on vaikea kommentoida. Kuitenkin ilmaisu "..as young and as ancient as Spring" Kultamarjasta on todella hieno. Täytyy arvostaa Kersti Juvan taitoja suomentajana, työ ei varmasti ollut helppo.

Tarinan tunnelma on yleisesti mielestäni hieman surumielinen. Haltiain loistonpäivä Keski-Maassa ovat jo takana ja suurin osa heistä on lähdössä takaisin Länteen. Ihmisten vallan päivät ovat koittamassa ja muut vanhemmat rodut väistyvät heidän tieltään. Mutta ihmistenkin rotu on heikentynyt siitä mitä se oli silloin kun Númenorin pakolaiset Elendillin johdolla saapuivat Keski-Maahan. Kuitenkin kirjassa on paljon iloisiakin hetkiä. Mieleenpainuvimpia kuvailisin kuitenkin hienoiksi. Kyyneleet meinaavat nousta väkisin silmiin kun Rohanin torvet kaikuvat piiritetyssä Gondorissa tai kun Frodo ja Sam näkevät metsässä, että kuninkaalla on taas kruunu. Myös liiteistä löytyvä Aragornin ja Arwenin taru on todella liikuttava. Kirjan alkupuolella olevat Gandalfin sanat Klonkusta painuivat myös mieleeni. Parhaita kuulemiani puheenvuoroja kuolemantuomiota vastaan.

Kirja on enemmänkin eeppinen kertomus kuin tavalinen fantasiatarina a la Eddings. Kyse ei ole suoraviivaisesta tarinasta, jossa sankarit kulkevat halki maan ja suorittavat tehtävänsä vaan jostakin paljon suuremmasta. Frodo joutuu jatkuvasti kamppailemaan Sormuksen mahtia vastaan ja Rohanin neidolla on itsetuhoisia ajatuksia. Tarina kertoo erään ajanjakson lopun, joka päättyy pahan kukistumiseen. Samalla kuitenkin myös haltioden valta Keski-Maassa on ohi.

Tarinan taustalla oleva laaja maailma tulee hyvin esiin nimissä ja kielissä. Haltioilla on oma kielensä, jonka Tolkien itse kehitti, sindar, sekä quenya, eräänlainen haltialatina. Quenya oli lähinnä Lännestä tulleiden Eldarin kieli, jota käytettiin enää vähän tuohon aikaan. Hobittien nimet eivät sen sijaan ole hienoja haltiakielisiä nimiä vaan aivan tavallisia. On Reppuleita ja Töllejä sekä valitettavasti Säkinheimo-Reppuleita.

Hobittien osa tarinassa onkin hyvin merkittävä. Koko tarina on kerrottu heidän näkökulmastaan. Kirjassa ei kerrota sellaisista tapahtumista, joissa joku hobiteista ei olisi ollut paikalla tai ei olisi voinnut kyseistä tietoa saada joltakulta muulta kuten Gandalfilta. Tämä on hyvin tärkeä osa kirjaa. Pienetkin voivat tehdä suuria tekoja. Koko tarinan suurin sankarihan on Frodo, joka kuljettaa Sormuksen tuhottavaksi aina Mordoriin asti. Myös Sam, Merri ja Pippin näyttävät sitkeyden, joka hobittien laiskan ja hieman ylisyöneen olemuksen alle piiloutuu. Frodon tarina on myös kertomus uhrautumisesta muiden puolesta. Kannettuaan Sormusta Fordo ei voi enää elää rauhassa Keski-Maassa ja kirjan lopussa hän lähteekin Länteen Eldarin viimeisten sekä Gandalfin kanssa. Yhden on luovuttava, jotta muut saisivat elää.

Hyvän ja pahan ikuinen taistelu

Ehdoton kantava voima tarinassa on klassinen hyvän ja pahan ikuinen taistelu. Mitään syitä ei oikeastaan anneta, Sauron ja örkit vain ovat pahoja ja haltiat hyviä. Ihmiset sijoittuvat siihen väliin kummallekkin puolelle. Hobitteja ei voi kukaan sanoa pahoiksi, he ovat lähinnä hieman sisäänpäin kääntyneitä eivätkä välitä mitä ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu. Eivät ennenkuin on pakko. Hyvät ovat oikein hyviä, viisaita, älykkäitä, jaloja, kauniita, rohkeita, ylipäänsä kaikkea myönteistä. Pahat taas ovat usein tyhmiä, itsekkäitä, rumia, pelkureita, kaikkea mahdollista negatiivista.

Tällainen asettelu on todella mustavalkoista, sillä oikeassa maailmassahan asiat ovat enemmänkin harmaita kuin mustavalkoisia. Harva ihminen oikeasti on täysin paha tai täysin hyvä. Taruun Sormusten Herrasta tämä kuitenkin sopii, sillä kuten jo aikaisemmin kirjoitin, tarina ei ole suoraviivainen kertomus vaan enemmänkin eeppinen taru. Tällaisiin tarinoihin hyvien ja pahojen ominaisuuksien korostaminen sopii. Ehkä henkilöt eivät oikeasti olleetkaan niin hyviä/pahoja vaan heidät vain muistettiin ja kirjattiin muistiin Länsikairan Punaiseen Kirjaan sellaisina. Mustavalkoisuus toimii, koska sitä käytetään hyvin. Jossakin toisessa kirjassa tällainen tyyli voisi tuntua kliseiseltä ja hahmot pinnallisilta. Tosiasia kuitenkin on, että yleensä syvemmät hahmot luovat myös tarinalle syvyyttä.

Tolkien ei keskity hahmojen ominaisuuksien ja ajatusten kuvailemiseen kovinkaan paljon. Vain muutamissa paikoissa kerrotaan hieman miltä jostakin hahmosta tuntuu. Nämäkin ovat pääasiassa hobitteja, heidän kirjoittamansahan tarina on. Mutta ei näitä tuntoja kovinkaan usein käsittellä paljonkaan. Lähinnä kyse on Frodon kamppailusta Sormuksen kanssa. Esimerkiksi Aragorn jää loppujen lopuksi aika kaukaiseksi hahmoksi. Hänen tunteistaan ei kerrota juuri mitään kirjan aikana. No, ehkäpä se onkin sopiva tapa kertoa kuninkaiden perillisestä. Tolkienin kerronta keskittyy enemmän tapahtumien, ympäristön kuvailemiseen. Hahmoja kuvaillaan lähinnä ulkoisesti heidän ominaisuuksiensa kautta. Sen sijaan emme saa tietää mitä liikkuu örkin pään sisällä. Miksi he ovat niin pahoja?

Kaikki tarinan hahmot eivät kuitenkaan ole vain hyviä tai pahoja. Paras esimerkki tällaisesta hahmosta on tietenkin Klonkku, jonka Sormus orjuuttaa. Vaikka Klonkku muuttuukin melkein läpeensä pahaksi, on jossakin sen sisällä vielä pieni pala hyvääkin. Tämä tulee esiin sinä aikana, kun Klonkku on Frodon ja Samin vankina. Hyvä kuitenkin katoaa, kun Sam kohdistaa Klonkkuun epäoikeudenmukaisen vihan puuskan. Lopulta kuitenkin nimenomaan Klonkku, ei Frodo, tuhoaa Sormuksen joskin tahattomasti. Frodo ei pysty siihen sillä viime hetkellä Sormus saa hänestä vallan lopullisesti. Silloin Klonkku riistää Sormuksen Frodolta ja putoaa samalla Tuomiovuoren rotkoon.

Tein juuri huomion mitä en ole ennen tajunnut. Isildur riisti Sormuksen Sauronilta leikkaamalla Sauronin sormen poikki. Samoin Klonkku riisti Sormuksen Frodolta katkaisemalla Frodon sormen. Mielenkiintoista...

Toinen kaksijakoinen henkilö on Boromir. Urhea Gondorin soturi, joka kuitenkin lankeaa ahneuteen. Boromirin sokaisee hänen velvollisuutensa puollustaa kaupunkiaan ja maataan jatkuvassa sodassa Sauronia vastaan. Gondor on puollustautunut pitkään ja urheasti, mutta tarvitsee apua pian. Kun Frodo ei suostu antamaan Sormusta Boromirille hän yrittää ottaa sen väkisin. Frodo pelästyy ja lähtee yksin Samin kanssa kohti Mordoria. Boromir tajuaa tehneensä väärin ja kaatuu hieman myöhemmin puollustaessaan urheasti muita hobitteja.

Myös Theodenilla, Éowynillä, Denethorilla ja jopa Gandalfilla ja Aragornilla on "toinen puoli". He eivät ole niin yksiselitteisen hyviä tai pahoja hahmoja kuin muut. Éowyn on itsetuhoinen ja Gandalf ylimielinen Sarumania kohtaan. Aragorn taas muuntautuu Konkarista uudeksi Kuninkaaksi.

Hahmot

Hahmoja on kirjassa paljon. Mutta lähemmä tuhatsivuiseen kirjaan niitä kyllä mahtuukin. Ei hahmoja kuitenkaan aivan ylenmäärin ole ja ainakaan minulla ei mielestäni ollut edes ensimmäisellä lukukerralla vaikeuksia pitää niitä järjestyksessä. Kuten jo kerroin hahmot kuvataan lähinnä heidän ulkoisen olemuksensa mukaan. Minkälainen ruumiinrakenne, millaiset kasvot, mutta ei niinkään mitä kyseinen hahmo ajattelee tilanteesta.

Naisia kirjassa ei juurikaan ole ja hekään eivät ole kovinkaan merkittävissä rooleissa. En kuitenkaan katso, että Tolkien olisi vähätellyt naisia. Eivät Galadriel ja Eowyn mitään lieden vieressä seisojia ole. Suuremmassa roolissa olevia naisia on kolme: Arwen, Éowyn ja Galadriel. Sitten on vielä Kultamarja, Tom Bombadillin vaimo, mutta hänen osansa ei ole kovinkaan suuri. Kaikki naiset ovat kuvankauniita. Ehkä tässä naisten vähyydessä on näkyvissä aika jolloin kirja on kirjoitettu ja, että Tolkien ei ole "tasa-arvoisuuden" ajan lapsia. Kuitenkin Éowyn surmaa Noitakuninkaan ja Galadriel on yhdessä Elrondin ja Gandalfin kanssa yksi Keski-Maan mahtavista.

Gandalf on kaikkien velhojen isä. Juuri sellaisena nykyään tunnetaan velho kuin Gandalf on. Keski-Maahan saapuneista velhoista ainut, joka saa tehtävänsä suoritetuksi. Hän ei keskity omaan hyväänsä vaan kulkee ympäriinsä kokoamassa tietoja ja herättämässä sydämiä taisteeluun Sauronia vastaan. Hän on eräänlainen etsijä ja vaeltaja, joka tunnetaan kaikkialla, mutta josta kukaan ei tiedä mikä hän oikeasti on.

Frodo on Sormuksen viejä. Hän joutuu uhraamaan itsensä, jotta muut pelastuisivat. Sormus lähes orjuuttaa hänet matkalla kohti Mordoria ja usein hän käyttääkin sitä haluamattaan. Tästä johtuen hän toimii hyvin vihaisesti ja luontoaan vasten jos joku uhkaa Sormusta tai haluaa vaikkapa katsoa sitä. Ei mikään erityisen mahtava sankari toisin kuin Gandalf, Aragorn tai hobiteista Merri ja Pippin. Hän ei taida surmata örkkiäkään koko tarinan aikana, mutta kuitenkin hän tekee urotöistä suurimman ja vaativimman kuljettamalla Sormuksen aina Tuomionvuorelle asti. Luonnoltaan Frodo on hyvin lempeä eikä halua tehdä kenellekkään pahaa. Ei edes niille jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Ehkäpä Gandalfin sanat Klonkulle suodusta armosta vaikuttivat siihen, ettei hänkään tappanut Klonkkua. Hän myös yritti vain lähinnä hillitä tappamista Konnun puhdistuksen aikana. Eikä hän suostunut Sarumaniakaan tuomitsemaan edes sen jälkeen kun Saruman oli hänet ensin yrittänyt murhata.

Sam on Frodon uskollinen palvelija, joka tekisi mitä vain isäntänsä puolesta. Sam on tavallinen perushobitti, joka pitää hyvästä ruuasta ja yksinkertaisista iloista. Hänestä kuitenkin paljastuu suuri rohkeus silloin kun Frodo on vaarassa. Sam melkein kantaa Frodon Mordorin läpi.

Merri ja Pippin kasvavat tarinan aikana pieniksi suuriksi sotureiksi. He tuntuvat kuitenkin jo tarinan alussa enemmän seikkailuhenkisiltä tyypeiltä kuin Sam.

Epämääräisen tuntuisesta samoojasta, Konkarista paljastuu tarinan aikana kokonaan uusi henkilö, mahtava taistelija ja kuninkaiden perillinen Aragorn. Aragornista näkee ettei ulkomuotoon kannata liiaksi luottaa. Resuisempikin tyyppi voi olla todellinen sankari. Hän on oikeamielien vaeltaja hieman samaan tapaan kuin Gandalfkin. Aragornia ajaa eteenpäin myös rakkaus Elrondin tytärtä Arwenia kohtaan.

Legolaksen ja Gimlin välille kehittyy ennen näkemätön ystävyys. Sillä tavallisesti haltiat ja kääpiöt eivät ole liiemmin voinneet sietää toisiaan. Yhteisen seikkailun aikana näistä kahdesta kuitenkin kehittyy ylimmät ystävykset. Viestinä tuntuu olevan, että erilaisetkin ihmiset (pikemminkin olennot) voivat olla ystäviä ja elää rauhassa keskenään.

Sauron edustaan tarinan uhkaa ja ylimmäistä pahaa. Melkein kaikki muu paha on hänestä lähtöisin, vaikka Sauron onkin vain Morgothin pahainen seuraaja. Nimenomaan Sauron turmelee esimerkiksi Sarumanin ja Denethorin. Hänet voittamalla, voitetaan myös kaikki muukin paha. Sauron on tarinassa kuitenkin hyvin etäinen vaikka hänestä puhutaankin usein. Kertaakaan häntä ei kuvata muuna kuin silmänä, joka katsoo yli Keski-Maan. Hänen ajatuksiaan tai suunitelmiaan ei esitellä hän vain toimii kaikkea hyvää vastaan. Apureinaan Mustan Tornin tulisella silmällä on Yhdeksän Sormusaavetta, jotka hän on orjuuttanut vähäisempien sormusten avulla. Ehkä nämä yhdeksän hieman ilmentävät Sauronia ja hänen pahuutensa mahtia.

Kuten sanoin, hahmoja on paljon eikä niistä kaikista kertominen ole tässä yhteydessä järkevää. Kuitenkin haluan todeta, että henkilögalleria on rikas ja jokaisella hahmolla on omat piirteensä. Hahmoja löytyy entti Puuparrasta Säkinheimo-Reppuleihin.

Allegoriat ja kirjan sanoma

Taru Sormusten Herrasta on hyvin monitasoinen kirja. Yhä edelleen, kymmeniä vuosia kirjan ilmestymisen jälkeen uutisryhmissä käydään vilkkaita keskusteluja kirjasta. Kuka oli Tom Bombadil? Oliko Sarumanilla sormus? Tarina jättää oman tilansa mielikuvitukselle. Miljoonien lukijoiden mielikuvitus yhdistettynä hyvin elävään maailmaan poikii paljon keskusteluja mitä erilaisimmista aiheista. Kaikesta keskustellaan, olenpa nähnyt juttua Frodon ja Samin mahdollisesta homosuhteestakin. Jokaisella on kirjan maailmasta hieman erilainen kuva päässään. Siksi elokuvaprojektin toteutumista on niin jännittävä seurata. Miten Peter Jacksonin kuva vastaa minun päässäni olevaa kuvaa?

Tällainen kirja jättää valtavasti tilaa lukijoiden tulkinnoille. Onhan perinteisesti ollut tapana yrittää metsästää taitelijoiden teoksista jonkinlaista sanomaa. Pohditaan kirjoja tai laulun sanoja ja mietitään mitä kirjoittaja on mahtanut tarkoittaa. Sanooko kirjoittaja jotain rivien välissä ja onko joillakin asioilla symbolinen merkitys. Taru Sormusten Herrasta on mahdollista tulkita lukemattomilla eri tavoilla. Yksinkertainen esimerkki on, että Mordor kuvastaa Neuvostoliittoa, koska se sijaitsee idässä ja kirjoittamisen aikaan idän jä lännen välit olivat todella kireät. Neuvostoliittossa asia tulkittiin ilmeisesti juuri näin, koska Taru Sormusten Herrasta oli siellä kielletty.

Tolkien itse suhtautui tulkintoihin hyvin kielteisesti. Tarun Sormusten Herrasta esipuheessa hän tyrmää kaikki väitteet jonkinlaisista piilomerkityksistä tai erityisestä sanomasta. Tolkien sanoo halunneensa kirjoittaa vain mahdollisimman hienon tarinan, josta ihmiset voisivat nauttia eikä ottaa kantaa maailman asioihin. Hän kyllä myöntää, että hänen elämänsä tapahtumat eivät ole voinneet olla vaikuttamatta myös kirjaan. Vaikutukset ovat kuitenkin hänen mukaansa niin monimutkaisia, että vain hän voin ne nähdä.

Tolkienin kanta on hyvin ymmärrettävä. Taiteiljoista on varmaankin joskus vähintäänkin ärsyttävää kun heidän töitään aletaan tulkita. Mietitään vaikkapa bändejä ja heidän tekemiään lauluja. Joku istuu kaljalla ja vääntää kappaletta. Laittaa sanoja paperille ilman sen kummempaa merkitystä. Ehkä kuulee jotakin mikä sopii hyvin biisiin ja kirjoittaa sen. Sitten myöhemmin on varmasti hauskaa lukea mitä kaikkea suurta ja hienoa onkaan halunnut sanoa kappaleella. Tietenkin voi käydä myös toisinpäin. Haluaa kovasti viestittää jotakin, mutta kukaan ei tajua viestiä. Voi myös olla hyvinkin turhauttavaa kuunnella, kun jotkut kertovat mitä sinä olet tarkoittanut ja menevät täysin metsään. Näin kävi mm. Jyrkin Joonas Hytöselle hänen tulkitessaan erään Apulannan biisin sanoja.

Olen itse Tolkienin kanssa hieman samoilla linjoilla ja usein liian pitkälle viedyt tulkinnat lähinnä ärsyttävät minua. Toisaalta nimenomaan tällaiset tulkinnat osoittavat, että kirja on hyvin moniuloitteinen. Keskustelut ovat usein myös hyvin mielenkiintoisia ja niiden avulla tulee samalla käsiteltyä muita aiheitakin. Kaikkien tällaisten tulkintojen esittäjien pitäisi kuitenkin muistaa, että vain Tolkien itse tiesi kirjoittamansa tarinan oikean tulkinnan. On aivan turhaa uskoa, että joku tietty tulkinta olisi se ainut oikea ja fanaattisesti puollustaa sitä. Esimerkiksi David Dayn teoksissa esitettyjä tulkintoja ei pidä ottaa absoluuttisina totuuksina. Jokainen tulkitsee tarinan omalla tavallaan ja juuri siinä on Taru Sormusten Herrasta rikkaus.

Esitettyjä tulkintoja

Erilaiset uskonnolliset tulkinnat ovat tietenkin hyvin yleisiä. Tolkienhan oli harras katolilainen ja esimerkiksi kävi sunnuntaisin kirkossa. Taru Sormusten Herrassa on paljon elementtejä, jotka voi tulkita viitauksina Raamattuun ja kristinuskoon. En voi väittää olevani mikään tämän alan asiantuntija, koska olen ateisti, mutta kyllä minäkin kristinuskoa sen verran tunnen, että voin jotakin kertoa.

Sauronin ja Saatanan välisen samankaltaisuuden huomaaminen ei vaadi kovinkaan paljon. Sauronista ja hänen edeltäjästää Melkorista on lähtöisin kaikki Keski-Maassa vaikuttava paha. Ihmiset tai muutkaan olennot eivät itsessään ole pahoja vaan heidät on turmellut Sauron. Kaikki mihin Sauron koskee on pahaa ja rumaa, hän vihaa onnea ja kauneutta. Hänen maansa on kolkko ja musta. Melko samanlainen on Saatana kristillisessä tarustossa.

Frodoa taas voi jollain tavoin verrata Jeesukseen. Frodokin joutuu uhrautumaan, että kaikki muut pelastuisivat. Samoin teki Jeesus ainakin tarujen mukaan. Frodo kantoi omana ristinään Sormuksen aina Tuomion vuorelle asti.

Länsi, johon etenkin haltiat niin kaipaavat voisi taas olla verrattavissa taivaaseen. Lännessa, valarin, jumalten maasa kaikki on hyvin. Sielä mikään ei kuole ja kaikki on kaunista ja onnellista. Eikö tällaista pitäisi olla taivaassa? (tai suuressa ja mahtavassa Ameeriikassa)

Siinä oli muutama melko helppo tulkinta. Tolkien kirjoitti kirjaa toisen maailmansodan aikana. Niinpä Sauron voisi kuvata myöskin Hitleriä, joka yritti vallata maailmaa. Hitlerkin oli hyvin paha ihminen, häntä voisi hyvin verrata Sauroniin. Kontu taas voisi olla Iso-Britania sellaisena kuin Tolkien sen halusi olevan. Rauhan tyyssijana, ulkopuolella maailman hömpötyksistä. Tolkien ei tunnettusti pitänyt kovinkaan paljon uuden ajan ilmiöistä kuten teollistumisesta. Hän oli surullinen kun kaunis luonto joutui väistymään ihmisen tieltä. Konnun puhdistus luku Sormusten Herran lopussa voisi viitata tähän.

Tom Bombadil onkin sitten aivan oma lukunsa koko keskustelussa tulkinnoista. Aiheesta kuka oli Tom Bombadil on käyty uutisryhmissä hyvin hyvin pitkiä keskusteluja. Hän on jotenkin hyvin erilainen, jopa irrallinen hahmo tarinassa. Hän tuntuu olevan kaiken yläpuolella. Hän ei välitä edes Sormuksesta ja hän on ollut aina ja tulee aina olemaan. Tom Bombadil ON, totesi Kultamarja. Tämä on usein tulkittu viittaukseksi itse jumalaan, koska ilmeisesti Raamatussakin on jotain saman tyyppistä. Tolkien itse sanoi kirjeissään ettei hän tiedä kuka Tom Bombadil on ja ehkä asia on niin. Tom Bombadil oli olemassa jo ennen Tarua Sormusten Herrasta, hänen seikkailujaan on julkaistu erillisenä kirjana. Hän sai alkunsa Tolkienin lapsilleen kertomista saduista. Ehkä hänet onkin vain laitettu tarinaan sitä rikastuttamaan sekä pelastamaan hobitit pulasta. David Dayn mielestä Bombadil on maia henki, mutta myös Gandalf oli sellainen ja minusta Bombadil tuntuu olevan vielä jotakin enemmän.

Yksi vähän erikoisempi tulkinnan ja keskustelun aihe on ollut rasismi Tolkienin kirjoissa. Eikö selvästikkin kirjassa kohdisteta suunnatonta vihaa örkkeihin vain siksi, että he ovat örkkejä? Vihollisten joukoissa on myös paljon etelän tummajaisia joiden iho on musta. Tämän voisi hyvinkin tulkita rasistiseksi. Taas on kuitenkin muistettava aika jolloin kirja kirjoitettiin. Niin valitettavaa kuin se onkin niin tuohon aikaan mustia pidettiin yleisesti huonompina ihmisinä. Ei siis ihme, että heitä myös esiintyy vihollisina.

Nämä olivat esimerkkejä niistä lukuisista tulkinnoista, joita kirjasta ja sen eri kohdista on tehty. Mielestäni tämä on vain osoitus kirjan syvyydestä. Se antaa jokaiselle jotakin hänen omaan maailmankuvaansa sopivaa. Taru Sormusten Herrasta on niitä kirjoja, jonka pariin palataan yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän ihmisiä, jotka ovat lukeneet kirjan parikymmentäkin kertaa. Itse olen päässyt vasta kolmeen kertaa, mutta eiköhän se taas jossain välissä pidä lukea. Ehkäpä luen sen seuraavaksi lopultakin englanniksi.