Keskeneräisten Tarujen Kirja
Keskeneräisten Tarujen Kirja on kokoelma kertomuksia Keski-Maasta ja Númenorista. Nämä ovat "taruja", joita Tolkien ei ehtinyt saada valmiiksi. Hän jätti jälkeensä valtavan määrän julkaisematonta aineistoa, jota hänen poikansa Christopher Tolkien on sittemmin koonnut ja julkaissut. Tämä kirja on julkaistu vuonna 1980.
Tarinat enimmäkseen tarkentavat ja kertovat niiden tapahtumien taustoja, jotka on jo aikaisemmin kerrottu Hobitissa, Tarussa Sormusten Herrasta ja Silmarillionissa. Kirja on suunnattu "friikeille", jotka ovat pommittaneet J.R.R. Tolkienia ja hänen poikaansa tuhansilla kysymyksillä, mitä erilaisimmista aiheista. Jotta kirjan voisi lukea on tunnettava kirjat Taru Sormusten Herrasta ja Silmarillion. Jos näitä kirjoja ei tunne, ei ole mitään ideaa lukea tätä kirjaa. Kirja tarjoaa tarkempaa tietoa monesta ennestään varjoon jääneestä asiasta, mutta herättää myös paljon uusia kysymyksiä. Kirja on nimittäin ristiriitainen, toisin kuin muut Tolkienin teoksista. Ristiriitaisuus johtuu siitä, että tarinat on kirjoitettu monen vuosikymmenen aikana. Niitä on usein radikaalisti muutettu, mikä johtaa taas uusiin muutoksiin. Ja kuten kirjan nimikin sanoo, kyseessä on Keskeneräisten Tarujen Kirja. Christopher on yrittänyt lukuisissa liitteissä ja viitteissä selittää ristiriitojen taustoja ja selvittää, mikä teksteistä on se "oikea". Hän ei kuitenkaan ole tehnyt isänsä teksteihin juurikaan muutoksia ja kaikki hänen kirjoittamansa on erotettu tekstistä kursivoimalla.
Kirja koostuu neljästätoista eripituisesta tarusta eri ajoilta. Ne on listattu kirjaan aikajärjestyksessä lähtien Ensimmäisestä Auringon Ajasta aina Sormuksen Sotaan ja Sauronin kukistumiseen asti. Viimeiset kolme tarua taas eivät ole kertomuksia vaan kuvauksia: Drúedain kuvaa metsän villi-ihmisiä, Istari velhoja ja Palantíri näkykiviä. Tarut eivät siis ole valmiita ja on aivan turha odottaa aivan uusia tarinoita. Mutta sen sijaan saamme lukea esim. tarkat tiedot Isildurin kohtalosta. Tässä aionkin kertoa Kurjenmiekkakenttien murhenäytelmän pääpiirteet esimerkkinä yhdestä tarusta.
Kurjenmiekkakenttien murhenäytelmä
Kun Sauron oli voitettu ja Sormus otettu häneltä pois, palasi Isildur, Elendilin perijä takaisin Gondoriin. Siellä hän otti Arnorin ja Gondorin kuninkuuden itselleen ja julisti hallitsevansa kaikkia dúnedainia pohjoisessa ja etelässä. Vuoden verran hän vietti Gondorissa järjestellen valtakunnan asiota. Viimein hän halusi lähteä Arnorin pohjoisvaltakuntaan ja käydä matkalla Imladrisissa (Rivendellissä), sillä sinne hän oli jättänyt vaimonsa ja nuorimman poikansa. Mutta hän halusi myös neuvotella Elrondin kanssa mahdollisimman pian.
Matka oli hyvin pitkä, n.150 peninkulmaa (1500 km). Mutta Sauron oli kukistettu, eikä hän pelännyt muuta, kuin säitä ja väsymystä. Viimein Kolmannen Ajan toisen vuoden lopulla lähti Isildur kahdensadan miehen kanssa matkaan kohti Imladrisiä. Hänen mukanaan lähtivät myös hänen kolme poikaansa, Elendur, Aratan ja Ciryon.
Kun kaksi kolmannesta matkasta oli taitettu, marssivat he Kurjenmiekkakenttien laitamilla. Päivä oli jo kallistumassa iltaan, kun he kuulivat örkkien sotahuutoja ja näkivät niiden hyökkäävän metsästä. Koska oli jo hämärä örkkien määrää saattoi vain arvailla, mutta jokatapauksessa niitä oli moninkertainen määrä dúnedainiin nähden, ehkäpä jopa kymmenkertainen määrä. Vaikka Liitto oli murskannut Sauronin joukot vain vähän aiemmin, oli ilmeisesti tämä örkkijoukko jäänyt huomaamatta. Isildur kääntyi aseenkantajansa puoleen ja luovutti hänelle ison huotran ja Elendilin miekan Narsilin kappaleet (Miekka, joka Sormuksen Sodan aikana taottiin uudestaan ja jota Aragorn käytti). Isildur käski miehen paeta miekan kanssa ja varjella sitä kaikin tavoin joutumasta vääriin käsiin.
Örkkien ylivoima oli niin suuri, että ne lopulta pääsivät voitolle, vaikka dúnedain taistelivat urheasti. Silloin tuli Elendur Isildurin luokse jä käski häntä lähtemään. Sillä Isildurilla oli mukanaan Suurin Sormus, ja se ei saisi joutua örkkien käsiin. Niin Isildur pisti Sormuksen sormeensa ja jätti miehensä. Hän juoksi pitkän matkan ja viimein yön pimeydessä hän saapui Anduin joen rannalle. Nopeasti hän riisui varusteensa ja sukelsi veteen. Viimein kun hän oli päässyt jo melkein vastarannalle, hän tajusi, että Sormus oli poissa.
Sattumalta, tai sitten ei, se oli luiskahtanut hänen sormestaan ja vajonnut veteen josta hän ei sitä milloinkaan voinut toivoa sitä löytävänsä.
Keskeneräisten Tarujen Kirja, sivu 377
Hän nousi ylös vedestä ja hän oli vain pieni hylätty olento eksyksissä Keski-Maan erämailla. Mutta siellä oli yösilmäisiä örkkejä vartiossa ja ne ampuivat myrkkynuolensa kohti häntä.
Nuolet lävistivät Isildurin sydämen ja kurkun ja ääneti hän kaatui takaisin veteen. Niin meni pois isännättömän Sormuksen pahuuden ensimmäinen uhri: Isildur, dúnedainin toinen kuningas, Arnorin ja Gondorin valtias, viimeinen sillä Maailmanajalla.
Keskeneräisten Tarujen Kirja, sivu 377
Kurjenmiekkakenttien murhenäytelmä on taruista ehjimpiä, se ei lopu kesken eikä siitä ole montaa versiota. Tämä taru on sitä totuttua Tolkienia: se on dramaattinen, juhlallinen ja hyvin kerrottu eikä ristiriitoja juurikaan ole. Jopa se selvitetään, mistä Isildurin kohtalo on tullut "yleiseen" tietoon, eli tarun lähteet. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista kaikille, jotka tuntevat Tolkienin tuotantoa ja haluavat lukea sitä vielä lisää.
