taivaansusi
Kontulainen
Peter Jacksonin elokuvasta ja pintapuolisella lukemisella Tolkienin kirjoistakin saa sellaisen käsityksen, että kaikki hobitit harrastelivat taskunauriita, piipunpolttoa, mässäilyä ja vaivatonta elämää. Tämä on harha: Repunpään Reppulit olivat maalaisaateliin verrattavaa hobittiyhteiskunnan kermaa, joka Castle Howardien sijaan sattui arvostamaan enemmän maanalaisia asumuksia. Vaikka Repunpään Reppulit olivat Hobittilan ja Virranvarren vaikutusvaltaisinta ja vakavaraisinta sukua, he olivat itse asiassa nousukkaita: Bilbo oli perinyt omaisuutensa äidiltään Belladonna Tukilta, Gerontius Tukin tyttäreltä. Gerontius Tuk oli entinen thain eli päämies ja käskynhaltija, ja Tukit olivat Rankkibukien ohella koko Konnun ylivoimaisesti tärkein ja ylhäisin suku. Kuten Englannin yläluokassa myös Tukien suvussa eksentrisyys, jopa suoranainen kahjous, ei ollut tavatonta. Bilbo vältteli naisseuraa, kirjoitti runoutta, eli piintyneen poikamiehen tavoin ja testamenttasi lopulta omaisuutensa pikkuserkulleen Frodolle.
Frodo Reppuli, tuo Hobittilan oma Bertie Wooster, oli tottunut makoisaan elämään. Hänellä oli oma Jeevesinsä, Sam Gamgi, ja ystävinä joukko ihailevia kuhnuriklubilaisia. Hekään eivät olleet mitään tavanomaisia hobitteja. Meriadoc Rankkibuk oli monimiljonääri Saradoc Kullankylväjän, Bukinmaan herran, vanhin poika ja perijä. Lahopäinen Pippin oli puolestaan konnun thainin Paladin Tukin nuori tuhlaajapoika Peregrin Tuk. Tämä kolmikko ei sitten vuosikymmeniin tehnytkään muuta kuin istui klubeilla ja kievareissa maistelemassa eri olutlaatuja.
Ei ihme, että heidän menemisistään ja tulemisistaan puhuttiin, mutta heidän katoamistaan ei varsinaisesti surtu, muuten kuin siinä mielessä, että Repunpäänkin talous epäilemättä tuotti työpaikkoja välillisesti kymmenille ellei sadoille hobiteille. Bilbolla oli useita makuuhuoneita, useita vaatehuoneita, useampi ruokasali ja ennen kaikkea hyvin mukiinmenevä ruokakellari. Hobitin varastoista löytyi minä tahansa satunnaisena keskiviikkona ainakin teetä, kahvia, olutta, portteria ja punaviiniä, piippukessusta puhumattakaan.
Mutta mistä tulivat kaikki nämä hobittiylimystön viinit, kahvit, kultaiset napit, brokadikankaat ja taidokkaat korut? Hobitit eivät käsittääkseni valmistaneet itse kovinkaan monia yleellisyystuotteita. Ainoa poikkeus oli piippukessu, jota viljeltiin Eteläneljännyksessä ja josta merkittävä osa meni vientiin. Bilbon aikana hobittien pääasialliset kauppakumppanit olivat kääpiöitä. Sijaitsihan Kontu muinaisen kääpiöiden kauppatien varrella, jota pitkin Sinivuoren kääpiöt (jotka kuuluivat tulipartojen ja väkivarsien heimoihin) olivat pitäneet yhteyttä pitkäpartoihin (Durinin heimoon). Isoihin ihmisiin suhtauduttiin Konnussa vieroksuen, mutta kääpiöt olivat nähtävästi yleinen näky. Kun Thorinin seurue pelmahti Bilbon vieraaksi, he luulivat Bilboa ensimmäisenä kauppiaaksi, sillä mikään muu ei kääpiöiden mielestä voinut selittää hänen vaurauttaan.
Kääpiöillä oli muinainen, jo tuhansia vuosia jatkunut perinnäistapa, jonka mukaan he keskittyivät käymään kauppaa ja tuottamaan valmiita tuotteita, ja jättivät halveksitun maanviljelyn (ja usein myös sotimisen) muille kansoille. Kääpiökaivannot kuluttivat suuria määriä maatalouden tuotteita, ja tätä voidaan kenties pitää yhtenä selityksenä sille, miten Kontu saattoi selvitä Arthedainin kuningaskunnan romahtamisesta III 1974. Sinivuorten kääpiöt tarvitsivat mahdollisimman lähellä, hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevan ravinnontuotantoalueen. Myöhempien aikojen hobittiylimystö nousi valtaan juuri noihin aikoihin, sivilisaation romahtamista seuranneessa kaaoksessa. He rikastuivat tuhansien hobittitorppareiden selkänahasta, myymällä viljelystensä tuoton ulkomaille. Samalla he muovasivat puolituisten yhteiskunnasta sellaisen jonka me hyvin tunnemme.
Monissa muissa maissa, joissa yläluokka eli talonpoikaiston hiestä, se sentään saattoi väittää huolehtivansa rahvaan puolustuksesta. Thainin virka perityy noilta levottomilta ajoilta, jolloin hobititkin tarttuivat aseeseen, mutta Konnun yläluokka näyttää ulkoistaneen maansa puolustuksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ulkopuolisille. Nimellisesti siitä huolehtivat rajamiehet ja hätätilanteessa koottava hobittiväki, mutta on selvää, ettei Kontu olisi ainoana Arthedainin kuningaskunnan osana säilynyt vain omin voimin. Itse asiassa herää kysymys, vaikuttiko Konnun autonomisen hobittiläänityksen perustaminen jotenkin tuhoisasti isäntävaltioon.
Puolituiset ilmestyvät aikakirjoihin ensimmäisellä tuhatluvulla Kolmatta Aikaa. Alkujaan he olivat Anduinin ylälaaksoissa Sumuvuorten ja Synkmetsän liepeillä asuva pienikokoinen mutta sitkeä keräilijä- ja metsästäjäkansa. Kaikki hobitit olivat alunperin asuneet maankoloissa, joentörmiin kaivetuissa koloissa, ja heidän tärkein elinkeinonsa oli kalastus. Perimätiedon mukaan ihmisten lisääntyminen, maanviljelyksen leviäminen ja Synkmetsän ylle levinnyt varjo ajoi heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan Sumuvuorten yli Eriadoriin, jonne he saapuivat kolmena suurena muuttoaltona. Kulkusirkkalauman tavoin tämä varastelulla ja keräilyllä elänyt pakolaisväki levittäytyi yli koko Eriadorin. Karvajalat asettuivat asumaan Arthedainiin, Briihin ja Viimavaaroille. <em>Väkevät</em> seurasivat Kohuvettä etelään ja päätyivät Cardolaniin, Tharbadin ja Mustainmaan rajoille. Vähälukuisimmat helokesit valtasivat Rhudaurin metsämaat kunnes sulautuivat muihin klaaneihin.
Arthedainin kuningaskunnan kannalta hobittien tulo oli varmaankin verrattavissa meidän maailmamme kansainvaelluksiin. Ratkaisukin oli samankaltainen. Kuningas Argeleb II luovutti vuonna III 1601 hobiteille ikiaikaisen nautintaoikeuden maahan Paasikaarten sillan länsipuolella. Alkuperäinen hobittireservaatti oli ilmeisesti vaatimattoman kokoinen, mutta hobitit lisääntyivät nopeasti ja "valtasivat kaiken maan joen ja Kaukavaarojen välillä" (Sormuksen ritarit, 22). Maa-alue kuului Arthedainin kuningaskunnan tuottavimpiin, mutta Vuosien Kirjassa on vihjeitä siitä, että Arthedainin väki oli suuresti huvennut sotien ja onnettomuuksien vuoksi, joten kenties Argeleb II:lla ei ollut vaihtoehtoja.
Arthedainin dúnedain tekivät parhaansa kotouttaakseen tulokkaat ja tehdäkseen heistä liittolaisia jatkuvaan sotaansa Angmarin noitavaltakuntaa vastaan. He opettivat hobiteille luku- ja kirjoitustaidon, käsityöt, rakennustaidon ja rahan käytön vaihdannan välineenä. Epäilemättä heiltä olivat peräisin myös kaikki ne instituutiot, joista hobitit olivat myöhemmin ylpeitä: postilaitos, rajavartiosto, käräjät ja oikeuslaitos. Arthedainin ihmiset jakoivat Konnun hallintopiireihin, mutta hobittien sukurakkauden vuoksi niiden merkitys jäi olemattomaksi. Hobittiyhteiskunta muodostui klaaneista, joiden päällikköt päättivät keskenään kaikista asioista. Sen vuoksi TSH:n prologissa voidaan sanoa, että Konnussa "oli tuskin minkäänlaista hallintoa". Suvut hoitivat enimmäkseen omat asiansa. Miten, siihen Bilbo Reppuli ei ottanut kantaa. Ehkä ei ole kaukaa haettua verrata Konnun perustajia Marchoa ja Blancoa tai Tukeja ja Ikäbukeja Corleonien ja Maranzanojen kaltaisiin "perheisiin".
Niin kauan kun kuningaskunta oli olemassa, hobitit olivat nimellisesti Arthedainin alamaisia, mutta itse asiassa heitä hallitsivat heidän omat päällikkönsä eivätkä he sekaantuneet muun maailman menoon. Sama tilanne vallitsi Länsi-Roomassa 400-luvulla, kun keisarit olivat luovuttaneet kokonaisia provinsseja germaaneille. Argeleb II:n jalot tavoitteet jäivät tyystin toteutumatta. Hobitit ottivat dúnedainilta kaiken mitä saivat, mutta eivät antaneet mitään vastapalvelukseksi. Arthedainin viimeiseen taisteluun he lähettivät jousimiehiä kuninkaan avuksi – tai niin he itse väittivät, sillä siitä ei löydy merkintää yhdessäkään ihmisten tarussa. Pohjoisen dúnedain eivät siis saaneet hobiteista minkäänlaista apua omiin ponnisteluihinsa, ja yhtä kiittämättöminä he säilyivät vuosisatojen halki, omahyväisinä ja itsetyytyväisinä, kunnes vasta Sormuksen Sodassa he joutuivat vihdoin lunastamaan paikkansa muiden arvostettujen kansakuntien joukossa.
Frodo Reppuli, tuo Hobittilan oma Bertie Wooster, oli tottunut makoisaan elämään. Hänellä oli oma Jeevesinsä, Sam Gamgi, ja ystävinä joukko ihailevia kuhnuriklubilaisia. Hekään eivät olleet mitään tavanomaisia hobitteja. Meriadoc Rankkibuk oli monimiljonääri Saradoc Kullankylväjän, Bukinmaan herran, vanhin poika ja perijä. Lahopäinen Pippin oli puolestaan konnun thainin Paladin Tukin nuori tuhlaajapoika Peregrin Tuk. Tämä kolmikko ei sitten vuosikymmeniin tehnytkään muuta kuin istui klubeilla ja kievareissa maistelemassa eri olutlaatuja.
Ei ihme, että heidän menemisistään ja tulemisistaan puhuttiin, mutta heidän katoamistaan ei varsinaisesti surtu, muuten kuin siinä mielessä, että Repunpäänkin talous epäilemättä tuotti työpaikkoja välillisesti kymmenille ellei sadoille hobiteille. Bilbolla oli useita makuuhuoneita, useita vaatehuoneita, useampi ruokasali ja ennen kaikkea hyvin mukiinmenevä ruokakellari. Hobitin varastoista löytyi minä tahansa satunnaisena keskiviikkona ainakin teetä, kahvia, olutta, portteria ja punaviiniä, piippukessusta puhumattakaan.
Mutta mistä tulivat kaikki nämä hobittiylimystön viinit, kahvit, kultaiset napit, brokadikankaat ja taidokkaat korut? Hobitit eivät käsittääkseni valmistaneet itse kovinkaan monia yleellisyystuotteita. Ainoa poikkeus oli piippukessu, jota viljeltiin Eteläneljännyksessä ja josta merkittävä osa meni vientiin. Bilbon aikana hobittien pääasialliset kauppakumppanit olivat kääpiöitä. Sijaitsihan Kontu muinaisen kääpiöiden kauppatien varrella, jota pitkin Sinivuoren kääpiöt (jotka kuuluivat tulipartojen ja väkivarsien heimoihin) olivat pitäneet yhteyttä pitkäpartoihin (Durinin heimoon). Isoihin ihmisiin suhtauduttiin Konnussa vieroksuen, mutta kääpiöt olivat nähtävästi yleinen näky. Kun Thorinin seurue pelmahti Bilbon vieraaksi, he luulivat Bilboa ensimmäisenä kauppiaaksi, sillä mikään muu ei kääpiöiden mielestä voinut selittää hänen vaurauttaan.
Kääpiöillä oli muinainen, jo tuhansia vuosia jatkunut perinnäistapa, jonka mukaan he keskittyivät käymään kauppaa ja tuottamaan valmiita tuotteita, ja jättivät halveksitun maanviljelyn (ja usein myös sotimisen) muille kansoille. Kääpiökaivannot kuluttivat suuria määriä maatalouden tuotteita, ja tätä voidaan kenties pitää yhtenä selityksenä sille, miten Kontu saattoi selvitä Arthedainin kuningaskunnan romahtamisesta III 1974. Sinivuorten kääpiöt tarvitsivat mahdollisimman lähellä, hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevan ravinnontuotantoalueen. Myöhempien aikojen hobittiylimystö nousi valtaan juuri noihin aikoihin, sivilisaation romahtamista seuranneessa kaaoksessa. He rikastuivat tuhansien hobittitorppareiden selkänahasta, myymällä viljelystensä tuoton ulkomaille. Samalla he muovasivat puolituisten yhteiskunnasta sellaisen jonka me hyvin tunnemme.
Monissa muissa maissa, joissa yläluokka eli talonpoikaiston hiestä, se sentään saattoi väittää huolehtivansa rahvaan puolustuksesta. Thainin virka perityy noilta levottomilta ajoilta, jolloin hobititkin tarttuivat aseeseen, mutta Konnun yläluokka näyttää ulkoistaneen maansa puolustuksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ulkopuolisille. Nimellisesti siitä huolehtivat rajamiehet ja hätätilanteessa koottava hobittiväki, mutta on selvää, ettei Kontu olisi ainoana Arthedainin kuningaskunnan osana säilynyt vain omin voimin. Itse asiassa herää kysymys, vaikuttiko Konnun autonomisen hobittiläänityksen perustaminen jotenkin tuhoisasti isäntävaltioon.
Puolituiset ilmestyvät aikakirjoihin ensimmäisellä tuhatluvulla Kolmatta Aikaa. Alkujaan he olivat Anduinin ylälaaksoissa Sumuvuorten ja Synkmetsän liepeillä asuva pienikokoinen mutta sitkeä keräilijä- ja metsästäjäkansa. Kaikki hobitit olivat alunperin asuneet maankoloissa, joentörmiin kaivetuissa koloissa, ja heidän tärkein elinkeinonsa oli kalastus. Perimätiedon mukaan ihmisten lisääntyminen, maanviljelyksen leviäminen ja Synkmetsän ylle levinnyt varjo ajoi heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan Sumuvuorten yli Eriadoriin, jonne he saapuivat kolmena suurena muuttoaltona. Kulkusirkkalauman tavoin tämä varastelulla ja keräilyllä elänyt pakolaisväki levittäytyi yli koko Eriadorin. Karvajalat asettuivat asumaan Arthedainiin, Briihin ja Viimavaaroille. <em>Väkevät</em> seurasivat Kohuvettä etelään ja päätyivät Cardolaniin, Tharbadin ja Mustainmaan rajoille. Vähälukuisimmat helokesit valtasivat Rhudaurin metsämaat kunnes sulautuivat muihin klaaneihin.
Arthedainin kuningaskunnan kannalta hobittien tulo oli varmaankin verrattavissa meidän maailmamme kansainvaelluksiin. Ratkaisukin oli samankaltainen. Kuningas Argeleb II luovutti vuonna III 1601 hobiteille ikiaikaisen nautintaoikeuden maahan Paasikaarten sillan länsipuolella. Alkuperäinen hobittireservaatti oli ilmeisesti vaatimattoman kokoinen, mutta hobitit lisääntyivät nopeasti ja "valtasivat kaiken maan joen ja Kaukavaarojen välillä" (Sormuksen ritarit, 22). Maa-alue kuului Arthedainin kuningaskunnan tuottavimpiin, mutta Vuosien Kirjassa on vihjeitä siitä, että Arthedainin väki oli suuresti huvennut sotien ja onnettomuuksien vuoksi, joten kenties Argeleb II:lla ei ollut vaihtoehtoja.
Arthedainin dúnedain tekivät parhaansa kotouttaakseen tulokkaat ja tehdäkseen heistä liittolaisia jatkuvaan sotaansa Angmarin noitavaltakuntaa vastaan. He opettivat hobiteille luku- ja kirjoitustaidon, käsityöt, rakennustaidon ja rahan käytön vaihdannan välineenä. Epäilemättä heiltä olivat peräisin myös kaikki ne instituutiot, joista hobitit olivat myöhemmin ylpeitä: postilaitos, rajavartiosto, käräjät ja oikeuslaitos. Arthedainin ihmiset jakoivat Konnun hallintopiireihin, mutta hobittien sukurakkauden vuoksi niiden merkitys jäi olemattomaksi. Hobittiyhteiskunta muodostui klaaneista, joiden päällikköt päättivät keskenään kaikista asioista. Sen vuoksi TSH:n prologissa voidaan sanoa, että Konnussa "oli tuskin minkäänlaista hallintoa". Suvut hoitivat enimmäkseen omat asiansa. Miten, siihen Bilbo Reppuli ei ottanut kantaa. Ehkä ei ole kaukaa haettua verrata Konnun perustajia Marchoa ja Blancoa tai Tukeja ja Ikäbukeja Corleonien ja Maranzanojen kaltaisiin "perheisiin".
Niin kauan kun kuningaskunta oli olemassa, hobitit olivat nimellisesti Arthedainin alamaisia, mutta itse asiassa heitä hallitsivat heidän omat päällikkönsä eivätkä he sekaantuneet muun maailman menoon. Sama tilanne vallitsi Länsi-Roomassa 400-luvulla, kun keisarit olivat luovuttaneet kokonaisia provinsseja germaaneille. Argeleb II:n jalot tavoitteet jäivät tyystin toteutumatta. Hobitit ottivat dúnedainilta kaiken mitä saivat, mutta eivät antaneet mitään vastapalvelukseksi. Arthedainin viimeiseen taisteluun he lähettivät jousimiehiä kuninkaan avuksi – tai niin he itse väittivät, sillä siitä ei löydy merkintää yhdessäkään ihmisten tarussa. Pohjoisen dúnedain eivät siis saaneet hobiteista minkäänlaista apua omiin ponnisteluihinsa, ja yhtä kiittämättöminä he säilyivät vuosisatojen halki, omahyväisinä ja itsetyytyväisinä, kunnes vasta Sormuksen Sodassa he joutuivat vihdoin lunastamaan paikkansa muiden arvostettujen kansakuntien joukossa.
