Henkisesti vaikeat luettavat

*Elanor*

Hobitti
Eli, mielipiteitä kirjoista, jotka ovat lukijalleen syystä tai toisesta vaikeita luettavia, vaikka ovatkin hyviä kirjoja. Pystyitkö silti lukemaan loppuun, jäikö kirja kesken, oliko kirja liian surullinen, pelottava, ahdistava, mietintöjä ja ajatuksia?
(En löytänyt samantyyppistä ketjua, joten aloittelen tätä.)

Omalle kohdalle sattui Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", joka on kuvaus 1970-luvun taistolaisuuden aatteen kuohunnan keskellä kasvaneesta Nellistä, kommunistiperheen tyttärestä.

Itselle yllättävän vaikea luettava, koska itse olen juuri samanlaisessa aatemaailmassa kasvanut, pioneerilapsi, taistolaislauluja raikuvasti vappumarsseilla laulanut ja Lenin-pinssejä kerännyt aikoinani. Barbiet olivat kiellettyjä leluja pöyristyttävän, naista alentavan ulkomuotonsa takia; niillä leikittiin salaa kaverin luona, jolla oli niitä monta ja voi miten siitä oli kateellinen. Vannottiin solidaarisuutta maailman sorretuille kansoille, Victor Jara oli tarunhohtoinen sankari, joulu oli omituinen kommarijärjestön tiloissa järjestetty juhla, vanhemmat rakastivat enemmän aatettaan kuin lapsiaan ja vaikka mitä.
Liekö sitten jäänyt niin paljon haudattuja traumoja lapsuudesta, että olen joutunut laskemaan kirjan monta kertaa kädestäni pakahduttavan tunnekuohun takia. Tavallaan kuitenkin ollut jännittävä huomata miten iso määrä vanhoja unohtuneita muistoja syöksyy takaraivosta lukiessa - huomasin jopa muistavani venäjäksi muutaman kommarilaulun sanat edelleen! Käsittämätöntä..
Silti, päätin, että kahlaan kirjan läpi vaikka väkisin. Pieneltä itsekidutukselta se tuntuu, mutta haluan tietää, miten Nellin ajatukset etenevät kirjassa ja kuinka hänen käy. Ja etenkin että löytääkö Nelli oman sisäisen rauhansa kirjan tarinassa vai jääkö asiat kesken.
 
Aika monesti on tullut vastaan sellaisia kirjoja, jotka ovat hyviä mutta tunnelmaltaan todella ahdistavia. Katja Kettu on kirjailijana yksi esimerkki tästä (siis ainakin minulle) Surujen kerääjä sekä Hitsaaja ovat molemmat kirjoina olleet todella painostavaa luettavaa. Silti luin ne loppuun asti. Ketun uusimpaa teosta en ole vielä uskaltanut rueta lukemaan. Näitä kirjoja on ollut muitakin, joiden nimiä tai kirjailijota en tähän pysty luettelemaan, sillä en muista enää niitä. Vain kirjojen tapahtumat ja kannet ovat jääneet mieleen.

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa oli myöskin erittäin hyvä kirja, mutta kuvaukset joissa käsitellään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä heidän vapaudenriistoaan olivat mielestäni vastenmielisiä ja todella ahdistavia. Pahinta oli ehkä tietoisuus siitä, että vaikka tapahtumat ovat pääasiassa fiktiivisiä, niin silti se on osaksi historiallinen romaani.

Torey Haydenin kirjoja olen kuullut kehuttavan ja moitittavan, mutta jokainen on sanonut niiden olleen lukukokemuksina ahdistavia. En ole vielä uskaltautunut lukemaan teoksia, onko kontulaisilla kokemuksia asiasta?

Tällaisten kirjojen lukeminen on todella itsensä ruoskimista, mutta silti sitä haluaa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka lopussa käy. Luultavasti sitä eläytyy niin vahvasti kirjan tapahtumiin ja henkilön tunteisiin, että itselle tulee myös fyysisiä tuntemuksia (nopeutunut syke ja hartioiden jännittäminen). Siinä menee jonkin aikaa, ennenkuin pystyy jättämään kirjojen nostattamat ajatukset taka-alalle ja rauhoittumaan.
Inhorealiset teokset jätän suosiolla lukematta, niistä tulee aivan liian ahdistava olo. Joskus on ollut pakko lopettaa kirja kesken, kun ei yksinkertaisesti pysty jatkamaan. Pelottavat tai surulliset kirjat sen sijaan kestän hyvin.
 
Torey Haydenin kirjat tosiaan ovat suhteellisen nihkeää luettavaa. Ensimmäinen Haydenin kirja jonka luin, oli Tiikerin lapsi. Se oli erittäin raadollinen. Luin sen joskus 90-luvun lopulla sosiaalialalle opiskeluaikoina, joten asennoituminen Haydenin kirjoihin on sen jälkeen aina ollut jotenkin paljolti ammatillisuuteen pohjautuva, kuin vain lukukokemuksellinen. Ehkä se on tavallaan samalla suojannut liian rankalta tekstiltä, kun on miettinyt asioita sen läpi, että miten itse toimisi ammatissaan vastaavanlaisessa tapauksessa. Itse asiassa Haydenin kirjat omassa kirjahyllyssä taitavat löytyä juuri ammattikirjallisuuskokoelman puolelta muitten alaa sivuavien niteitten vierestä.

(Nyt sitten heräsi itsepohdiskelu, että luenko kirjoja liikaa "minä"-näkökulmasta, pitäisiköhän opetella lukemaan niitä enemmän objektiivisesta asemasta, asettamatta itseä kirjan tapahtumien keskipisteeseen niin paljon.. :D )
 
Olen samaa mieltä Torey Haydenin kirjoista. Kaverini osti minulle "Sähkökissan" synttärilahjaksi, ja luinkin sen kerran. Nyt se pölyttyy hyllyssäni, sillä kun olin lukemassa sitä toisen kerran, minua rupesi ahdistamaan ihan älyttömästi sen juoni. (Minäkin olen miettinyt juuri sitä, että eläydynköhän liikaa kirjojen maailmaan. Eivät varmaan olisi niin ahdistavia luettavia jos en eläytyisi.)
 
Mä jotenkin pidän noista Torey Haydenin kirjoista, kaikkia en tosin ole vielä kirjastosta löytänyt. Mutta Aavetyttö oli jotenkin melkein kuin jotain Stephen Kingiä, siinä oli kummallisia tapahtumia ja muutenkin jotain ahdistavaa.

Henkisesti vaikeita luettavia mulle ovat useimmiten sellaiset kirjat, jotka ovat yksinkertaisesti niin tylsiä etten vaan kestä. Yllättävän moni ns. klassikko kuuluu tähän sarjaan. Ekana tulee mieleen Sieppari ruispellossa! Se piti joskus lukiossa lukea ja analysoida. En tiedä miten onnistuin sen analyysin teossa, kun vajosin puolittaiseen koomaan joka kerta Siepparin avatessani. En ole varma olenko ikinä lukenut mitään yhtä tylsää. Jälkeenpäin en ole muistanut kirjasta yhtään mitään.
 
Minä rakastan Haydenin kirjoja. Ne vaan imaisevat mukaansa. On niissä todella ahdistaviakin juttuja mutta jotenkin minusta ne vaan ovat niin vetoavia että luen ne uudelleen ja uudelleen. Miten Torey voittaa hyljeksittyjen ja paljon kokeneiden lasten luottamuksen ja saa heidät avautumaan. Minä ehkä näen nuo kirjat enemmän siltä kannalta että niissä yritetään ja tehdään hyvää. Jotenkin olisi hienoa itse pystyä murtamaan jää jonkun hankalan lapsen kohdalla ja saada tämä luottamaan minuun ja olla sen lapsen Torey Hayden. Ehkä siinä on oma ammatillinen unelmani joka toistuu kirja toisensa jälkeen.
Sähkökissa on tosin aika erilainen kuin muut Haydenin kirjat ja pidän siitä ehkä vähiten kaikista lukemistani. Siksi olen lukenut sen vain kerran. Siinä Torey ei kerro omista kokemuksistaan vaan jonkun kollegansa kokemuksista ja siitä jotenkin puuttuu se jokin mikä muissa kirjoissa imaisi mukaansa. Toisten lapset on kestosuosikki ja olikohan se aavetyttö vai nukkelapsi vai mikä se toinen josta pidin kovasti
 
Koska harrastuksen omaisesti murhajuttuja tulen lukeneeksi useasti erittäin raakojakin, ja jossain vaiheessa olin kaikenlaisen inhorealistisen suurkuluttaja, on nykyisin rima korkealla meikäläisen ahdistumiselle kirjaa lukiessa.
Tämäkin minkä seuraavaksi mainitsen, ei oikeastaan ole minulle ahdistuksen tunteita tuonut, mutta ajatuksia herättänyt enemmän kuin vähän.
Kuuluisasta Lolitastahan tässä on siis kysymys.
Ehkä tähän vaikuttaa se, että ensimmäisen kerran kun käteni kirjan painokseen sain kiinni, oli kyseessä niitä painoksia, jossa kansi oli ylieroottinen kuvineen, että kirjan kuvauksineen.
Kansi asetti 12-vuotiaan tytön seksisymbolin asemaan.
Sitten itse teksti. Raskasta luettavaa osin. Häiritsevin osuus tekstissä kuitenkin oli se, että se ei ollut millään tavalla häiritsevää. Aihe itsestään oli niin irstas, mutta kirjoitus tosiaankin oli toteutettu hullaantuneen miehen näkökulmasta, joka ei nähnyt unelmoinnissaan mitään väärää.
Joku toinen kirjailija olisi saanut samaisella juonella maalattua mitä groteskeimpia ja inhorealistisimpia näkyjä, jotka iskevät suoraan sydämeen ja potkivat sen jälkeen vatsaan.
Lolitaa lukiessa ei tunnereaktiota tapahtunut. Leppoisaa viihdykettä tylsiin hetkiin.
Ehkä se oli häiritsevää miten sairas fantasia oltiin puettu jonkin sortin romantiikaksi.
 
Jostain syystä monet sotakirjat ovat itselleni lähes mahdotonta luettavaa. Pahimmat painajaiseni liittyvät jostain syystä sotiin. En tiedä, mistä tuo johtuu, mutta Schindlerin lista on jäänyt kesken, samoin ihan kotimaiset kuten Sotaromaani ja Talvisota. Vaikka nuo kaikki hyviä kirjoja ovatkin, niin näin noita lukiessani niin kauheita painajaisia, että päätin jättää lukemisen kesken. Elokuvaversiot olen pystynyt katsomaan (vaikken erityisen mielelläni), mutta kirjat ovat kaikkein pahimpia.

Rankkoihin lukukokemuksiin kuuluu myös Ullamari Kelomäen Katoamisleikki ja Kinna Giethin ja Peter Pohlin yhdessä kirjoittama Sinä ja minä ikuisesti. Molemmat ovat nuortenkirjoja, Kelomäki melkein lastenkirjaksi luokiteltavissa, mutta ne saavat minut joka kerta itkemään ja olon todella surulliseksi. Lapsuuden kokemukset kietoutuvat noihin niin vahvasti, että kaikki tulee uudelleen mieleen, vaikka noihin liittyvät asiat olenkin saanut käsiteltyä. Muistot tekee silti kipeää.

Mitään suoraa yhteneväisyyttä omissa kokemuksissa ja noiden kirjojen juonissa ei ole. Sinä ja minä ikuisesti perustuu tositapahtumiin. Kaksostytöistä toinen kuolee auto-onnettomuudessa, ja kirja kertoo eloon jääneen sisaruksen surutyöstä. Katoamisleikissä perhe muuttaa uuteen kaupunkiin, ja kirja kertoo perheen tyttären sopeutumisvaikeuksista. Molemmista huokuu ikävä ja suru.

Pitäisikö tuollaisia kirjoja sitten yrittää lukea jotenkin objektiivisemmin? Minun mielestäni ei. Se on minusta juuri se kirjojen hienous, että ne vievät niin voimakkaasti mukanaan. Suosittelin tuota Sinä ja minä ikuisesti -kirjaa yläasteella kaverilleni, ja hänen mielestään se oli tylsä! Olin jonkin aikaa aivan pöyristynyt, että miten joku ei voi pitää tuosta! Puhuin asiasta äitini kanssa, ja tulin siihen tulokseen, että hän on siitä onnellisessa tilanteessa, että ei pysty samaistumaan päähenkilön tunteisiin. Jonkin noissa tarinoissa vetää minua puoleensa kerta toisensa jälkeen, vaikka niistä jääkin kauhea olo. En silti vaihtaisi tuollaisia lukukokemuksia siihen, että pystyisin tarttumaan kirjaan kuin kirjaan, vaikka jotkut suomalaiset klassikot jääkin sitten lukematta.
 
Luen paljon dekkareita, mutta Karen Slaughterin kirjat ovat järjestään jääneet kesken. Jos joskus tuntuu, että jotkut dekkaristit melkein kilpailevat siitä kuka keksii raaimman tavan saada ihminen hengiltä, niin Slaughter kyllä vetää (tähän asti lukemistani) kirkkaasti pisimmän korren. Sen verran sairaita väkivallantekoja noissa kuvataan, että mulla ei pää kestä. Sääli tavallaan, koska Slaughter kirjoittaa hyvin - toisaalta ei se mikään sääli ole, sillä kieltäydyn kauhu- ja väkivaltaleffoista (koska ne eivät tunnu hyvältä), miksipä en sitten liian väkivaltaisista kirjoista (joissa mielikuvitus saa vielä enemmän siimaa kuin leffoja katsoessa).

Ps. On muuten kirjailijalla sukunimi kohdillaan...
 
Lisäänpä listaan Frederik Pohl'in 'Avaruuden Portti'-teoksen jota en ole saanut ensimmäisen lukukerran jälkeen luettua uudestaan loppuun asti. Synkkyyttä ja suurempaa synkkyyttä ihan kelpo kirjassa, jota suosittelen ainoastaan parantumattomille optimisteille. (pg-perheväkivalta) Joo.
 
Last edited:
Mikäs siinä niin synkistyttää? Luin sen joskus nöösipoikana ja vuosien varrella olen toisinaan muistellut sitä. Avaruusalusten matkustajat muistuttavat minua Belgian kuningas Leopoldin yksityiseen siirtomaahan Kongoon lähteneistä seikkailijoista, jotka uhmasivat kuolemaa äkkirikastumisen toivossa. Pitäisi varmaan lukea teos uudestaan. Avaruuden kauppamiesten äärikaupallistettu maailma masensi minua vielä enemmän. Otapa kuppi Kahvinta! Ota myös kannu sänkysi vierelle, koska yöllä kuitenkin heräät vaatimaan lisää.

Hmm, Heecheetä näyttää olevan kokonainen sarja, joista vain ensimmäinen osa on suomennettu. Ovatkohan loput silkkaa kuraa Frank Herbertin Dyynin jatko-osien tai Larry Nivenin Rengasmaailman eivätkö-nämä-kirjat-ikinä-lopu-osien lailla?
 
En oo lukenut jatko-osia, voipi muuttua aavistuksen positiivisemmaksi jatkossa. Tuon kirjan päähenkilö on vain minusta yksi vastenmielisimpiä persoonia mitä scifissä on tullut vastaan, eikä tarinakaan ole siten mikään mieltä ylentävä. Resurgamin Dan Sylvestelläkin on se puolustus että hän oli sentään äveriäästä suvusta eikä voinut tajutakaan ympäristöään muuta kautta.

Kauppamiehistä sen sijaan pidin mietona dystopiana. Dyynin jatko-osista löytyi pari parempaa pätkää kun niitä toista vuotta sitten luin läpi, mutten kyllä enää muista mitä suositella. Muutamaa en löytänyt luettavaksi että en osaa sanoa kaikista.
 
Last edited:
Mielenkiintoinen kysymys. Minulta on jäänyt elämäni aikana kaksi kirjaa kesken. Toinen oli Sinuhe Egyptiläinen, joka johtunee siitä että aloitin sen yhdeksänvuotiaana.

Toinen jäi kesken sen takia, etten pystynyt lukemaan sitä loppuun. Kyseessä ei edes ollut mitenkään raaka kirja, vaan historiankirja, nimittäin Nevakiven "Apu Jota Ei annettu", joka siis kertoo länsivaltojen avusta Suomelle Talvisodan aikana. Verenpaine alkoi nousta kannsainvälisen politiikan ja oman edun tavoittelun kähmimisten kuvauksista niin pahasti, ettei vaan pystynyt enää lukemaan.

Dekkaristeista Ian Rankin kirjoittaa sen verran inhorealistisesti, että se kolkuttelee jo minunkin pessimismini rajoja. Kaikki kirjat on silti tullut luettua, ja kun suomenkieliset loppuivat kesken, niin oli pakko jatkaa englanninkielisillä.

Remes taas ei houkuta, vaikka sinnänsä on loistava kirjoittaja, jolta Tom Clancy voisi hyvin ottaa oppia. Hänen kirjoissaan paha ei saa palkkaansa, vaan palkankorotuksen, ja se taas vastaa liialti tosimaailman tilannetta. Minä etsin kirjosta arkipakoa, jos haluan kuulla siitä miten paha se vaan porskuttaa, niin katson uutisia.
 
Vaikeista kirjoista tulevat mieleen ainakin Wicked ja sen jatko-osa Son of a Witch. Lapsuuteni ihana ihmemaa Oz paljastuu niissä niin synkeän julmaksi ja turmeltuneeksi paikaksi ja satukirjan hömelö Ozin velho niin sadistiseksi ja ahneeksi tyranniksi, että vain kirjojen loistavuus niin hahmojen kuin juonenkin suhteen sai minut jaksamaan niiden lukemisen kannesta kanteen. Ahdistus kesti kauan jälkeenpäin, vaikka toinen kirja kaikessa kamaluudessaankin tavallaan antaa toivoa paremmasta huomisesta.
 
Ylös