Nelijäs luku: Kolloo-Tompalla kyläs
Ku pöröttää ei voinu, oli pakko jatkaa etiäppäin. Känääset kompurootti riojen ja juurien seas yhtä teheren tiimakaupalla, hikiki siinä rupes tulemaha, ja väsy.
Just ku Roto meinas, notta nyk'kohta ei enää voimat piisaa, ilimestyy puiren seasta yhtäkkiä luoma.
S'oliki mukavan näköönen luoma, vesi oli kirkasta ku latoviini, ja asialtaanen juntuki kuluki sen vartta. Känääset, jokka ei ollu saanu eres mitää syöräksensä koko päivänä, paineli luomalle hippulat vinkuen.
Kaikki hörppäs vettä hyvääsestikki viis minuuttia, nii oli kova jano. Roto oli ryöttäny kinttunsa korves rämmittäes, känääset ku ei isojen jalakojensa takia pitäny kenkiä ollekkaa, ja ny se istahti luoman partahalle ja rupes liottamahan jalakojansa.
Aiva rupes känääsiä ramaasemahan, ku koko päivä oli hötäätty. Luoman rannas kasvoo jukelittoman isoo ja komia riippakoivu, ja Mats ja Pentti pani sen juurten sekahan maate.
”Mä kävääsen väipährökseltä tuola koivun takana”, Samppa mutaji ja meni juluppiansa aukooren.
Roto jäi rantahan istumahan ja kattelemahan maisemaa. Koriaa oli, notta! Tuuli sipaji puiren latvoos ja vesi liraji luomas. Koht’oli Rotoki keikahtanu nurmikolle maata.
Roto heräs hetkuusen päästä ku Samppa sitä raisteli.
”Mitäs ny teherähän, ku puu söi meirän Matsin ja Pentin?” Samppa rääkyy.
Roto kattoo Samppaa vähä hitahasti.
”Mitenkä nii puu söi? Älä ny höpäjä, Samppa!”
”Söi, söi, mä näin!” Samppa väitti kiven kovahan, ”Mee itte kattomahan jonset usko”.
Ja Rotohan meni. Kohta se jo äkkäs, notta Samppa oli ollu aiva oikias: puu oli oikeen toresta syöny niitten kaverit. Pentillä sentäs oli kintut vielä pihalla, mutta Matsista ei näkyny ku toinen käsi kaluumehen asti, muutoon s'oli jo puun sisuksis!
Jos oli känääsillä ollu ennen hätä, niin ny oli aiva hirviä hätä. Tierä kuinka siin’olis käyny, jonsei just silloon ruvennu mettästä kuulumahan laulua:
Minä olen Härmän Kankaanpäästä
pikkuunen ja häjy
Jala jallan jala jala vei vei vei
Ja pikkuunen ja häjy
Aina mun ääneni ylitte kuuluu
vaikk´ei mua näjy
Jala jallan jala jala vei vei vei
Ja vaikk´ei mua näjy
”No ny tuloo Häjykki vielä!”
Roto ja Samppa löi heinikkohon maata ja toivoo, notta lauleskelija menis ohitten, mutta eihän se tietenkää. Just känääsiä kohoren se tuli kun juna.
Siin’oliki ihime äijä. Pikkuunen ja häjyn näköönen, parta oli ku tikkelpäri puska; päällänsä sill’oli sininen takki, punaaset housut, keltaaset saappahat ja viheriä lakki. Ja se lauloo vaan koko aijan kurkku suorana.
Roto kattoo ja tuumas hetken aikaa. Jos täm'oli Häjy, nii se taisi sitte olla färisokia…
Vaikka Samppa yritti pirättää, nousi Roto pystyhyn ja rupes huutamahan, notta:
”Hei isäntämiäs sielä! Me tarvittaas jotaki vähä jeleppimähän!”
Äijä lakkas laulamasta, ku näki Roton yhtäkkiä pomppaavan pusikosta. Se katteli hetken ympärillensä, ja äkkäs känääset puun sisuksis.
”Mitä tottamaatten täälä teherähän?” se karijaasi, ”Onko Riippakoivupaappa taas häjyylemäs, hä? Ny päästät ne klopit pihallen heti eikä hetken päästä, tai tuloo kirvehellen töitä!”
Äijän huuto tehos heti: Nyhtyriä riippakoivu aukaasi kuorensa, ja Mats ja Pentti pötkähti pihallen. N’oli hetkenaikaa melekoosen pökerryksis, mutta kun Roto ja Samppa niitä hakkas selekähän ja huuti, niin kohta n’oli jo taas tolopillansa.
”Tattista vaan kauhiasti”, sanoo Roto äijällen, ”M'ei oltaasi niitä ikuna tuolta itte pois saatu”.
”Jaa, no he sitte vaa”, vastas äijä, ”S’on tuo Riippakoivupaappa tullu vanahemmiten vähä häjyl’luontooseksi, ei siitä kannata piitata”.
Sitte alakas äijä taas laulaa kailottamahan:
Mammani mua tuuritteli
eikä tuutinutkaan hukkaan
Jala jallan jala jala vei vei vei
Eikä tuutinutkaan hukkaan
Känääset katteli kummisnansa, ku äijä jollotti.
”Ihime kolloo”, kutaji Samppa Roton korvahan.
Äijä lakkas yhtäkkiä hoilaamasta.
”Mistäs te mun nimen hoksasitta?” se kysyy, ”Ei m’olla mun tiätääkseni ennen treffattu”.
”Ei olla, ei…” alakas Roto, ”Mutta ei kai tuohon ny kummoosiakaa hoksoottimia tarvittu…”
Äijä ei kumminkaa enää kuunnellu, s’oli taas aloottanu oman toimittamisensa, notta:
”Jaa, jaa… vaan pitääsköhän sitä jo lähtiä kotiappäin? Luhurikkalikalla on varmahan jo kaffit pöyräs. Tulukaa klopit Kolloo-Tompan fölijyhyn, että te oinooset täältä kumminkaa yksin kotianna osaa!”
Nii sitä sitte lähärettihin etiäppäin. Känääset seuras Kolloo-Tomppaa mettän lävitten, ja kohta jo tultihinki Tompan kartanon markillen. Känääsiltä levis silimät aiva, kun ne katteli ympärillensä.
”Emmoo ikänä tiennykkää, notta täälä korves on näin kovettu kartano!” tuumas Mats, ”Kattokaa ny tuota kuivaajaaki!”
Ja känääset kattoo. Kolloo-Tomppa oli painellu suoraa kaks’fooninkista kohoren ja oli jo porstuas.
"Tulukaa, tulukaa, känääset”, se kailotti, ”Ei täälä tartte orijaalla!”
Känääset seuras nyhtyriä Kolloo-Tomppaa tupahan. Tomppa osootti jokahittellen istumapaikan ja kömähti itte raskahasti soutulavittahan. Sitte ilimestyy yhtäkkiä kyökistä niin komia flikka nottei ikänä ja rupes tälläämähän kaffipöytää.
”Ka, täälähän o vierahia”, se sanoo.
”Joo, mä löysin nämä känääset tuolta korvesta eksyksis ja tappelemas Riippakoivupaapan kans. Poijat, täs’on mun akkani, Luhurikkalikka”, Tomppa esitteli.
Känääset hyppäs pystyhyn ja tormas sanomahan käsipäivää flikallen.
”Min'oon Pussiaasen Roto tuolta Känääsenkylältä”, Roto selosti, ”Ja täson mun kaverini Mats-Torsten Pontikkaluoma ja Penjamin Tukki, kaverien kesken vaan Pentti. Nii, ja tämon meirän renki Pussiaasenloukoolta, Sameli Kanki”.
”Sano Samppa vaan”, sanoo Samppa vaan. Ja kumarti.
Luhurikkalikka sanoo notta ”tehkää hyvin” ja känääset istuu pöytähän. Nii oli näläkä kaikilla, notta aiva heikotti. Koht’olikin jo jokahittella kaffia tassilla, nisua kouras ja sokurinpala poskes. Ku oli syöty ja hörpätty, nojattihin taakseppäin ja Kolloo-Tomppa tarijos kaikille Nortit.
Ehtoo meni siinä jutelles; Tomppa lupas, notta känääset sais nukkua yönsä luhuris, ja aamulla se näyttääs niillen tien Priihin. Känääset sanoo ”tattis” ja paineli maata.
