Viires luku: Sumus ja Priin kestikievaris (muttei yhtä aikaa)
Ku känääset aamulla heräs oli alakanu piskottelemahan. Kolloo-Tomppa selosti, notta tänään oli Luhurikkalikan siivouspäivä, mutta ettei näin isoon taloon emännän sopinu ittiänsä mattoja puristelles ja porstates ryöttää, niin notta Luhurikkalikalla oli tapana vaan kantaa pyykit narullen, rävistää pesupuluveria päällen ja käskiä sataa.
Känääset oli tietysti tästä aiva ihimeesnänsä, ja rupes niille jo valakiamahan notta täsei oltukaa tekemisis aiva tavallisten kuolevaasten kans. Ku aamukaffit oli juotu, pisti Tomppa pompan niskahansa ja käski känääsiä keräämähän kamppehensa.
Sitte Tomppa opasti känääset kinttupoluullen, jota myören piti päästä suoraa Priin kirkollen. Lähtiääsiksi se sanoo vielä, notta:
”Jos te oinooset vielä johonku hätähän jourutta, nii ei tartte ku hihkaasta, kyllä mä tuun taas jeleppimähän!”
Känääset lähti kulukemahan ja alakumatka meniki häävisti. Muttei menny kauaakaa ku rupes taas tihkaasemahan: nousi niin kovettu hernerokkasumu nottei etehensä nähäny.
Känääset toikkarootti sumus varovaasta etiäppäin, ku yhtäkkiä ilimestyy sumun keskeltä hahamo. Känääsiltä pääsi huuto, ne luuli jo, notta ny oli Häjyt ne äkänny; mutta ennenku korstoo luikahti puiren sekahan, ne huamas, nottei sillä ainakaa mustia taminehia ollu. Helepotuksen huakaasu pääsi kumminki liian varahin, älys känääset ku korstoo yhtäkkiä seisooki niiren eres, ja loihe lausumahan, notta:
”Hai sie, nuori mies, ostat sie hyvän hevoosen?”
Känääset ei palijo jääny tuumaamahan, kimpas pyörsi ja lähti tryykäämähän sokeena sumus. Muttei ne päässy montaakaa askelta ku ne törmäs toisehen hahamohon:
”Hai sie, komia poika, tahot sie nähä kun Tamara tanssii?”
Känääset pyörii ku fyrryt paikoollansa, mutta joka suunnasta tuli jo mustalaasta kaupaten aitua itte nyplättyä pitsiliinaa ja kuka mitäkin. Oli selevää, notta kohta vietääs känääsiltä tuhkakkin pesästä! Mutta ku hätä on suurin, on jeleppiäkin lähellä; Roto muisti yhtäkkiä Kolloo-Tompan lähtiäässanat, ja rupes huutamahan kurkku suarana:
”Tomppa! Tomppa! Meillon hätä!”
Muukki känääset liittyy kuarohon, mutta mitää ei tapahtunu.
Roto miettii ny otta krutus. Tomppa ei ollu näyttäny sellaaselta äijältä joka lupaa tyhyjiä. Kolloo kait, muttei kälttäri. Känääset taiti ny teherä jotakin väärin… Sitte Roto sen hoksas! Se pökkäs pitsihuivia kauppaavan ämmän kauemmaksi ja laulaa luikahutti, notta:
Jala jallan jala jala vei vei vei
Meillon hätä, Kolloo-Tomppa
Ei menny ku väipährös, ku mettästä rupes kuulumahan Tompan vastaus:
Tämän kylän ämmät ne sanovat
että minä olen suurisuinen
Jala jallan jala jala vei vei vei
että minä olen suurisuinen
Mustalaasten ei tarvinnu ku hetken kuulla Tompan laulua, ku ne jo pötkii takaasin mistä oli tullukki. Känääset jäi yksin seisomahan sumuhun, muttei pitkäksi aikaa. Mettästä kuuluu hetken rapuutesta, ja sitte Tomppa jo ilimestyyki.
”Voi kiitos taas, Kolloo-Tomppa”, huusi känääset yhyrestä suusta ja tormas Tompan työ. Hilijaa mielesnänsä Roto pahkulootti kuinka palijo voimia äijällä oikeen olikaan, ku mustalaasekki sitä nuon äkkiä lähti karkuhun, ku vaan äänen kuuli.
Känääset rukooli Tomppaa ny saattamahan ne Priin kirkollen. Niit’ei yhtää huvittanu lähtiä taas yksin kompuroomahan sumuhun, tiäs mitä pöyröjä seuraavaksi tulis vastahan.
”Ei kuulkaa, klopit”, vastas Tomppa, ”Kolloo-Tomppa ei viihry ihimisten ilimoolla. Sitäpaitti Luhurikkalikka jo varmahan jantuksis orottaa mua päiväkaffeellen!”
Ku känääset oikeen pyyti ja rukooli, lupas Tomppa kumminki saattaa ne pellon toisella puolen olevan kiviairan vierehen asti. Sen ylitte ku kiipiääs nii pääsiski sitte jo isoommalle tiellen, joka vie suorahan Priihin, kertoo Tomppa.
Varttituntia myöhemmin oltihinki jo kiviairalla. Tomppa sanoo vielä kerran, notta ”heikää ny” ja lähti takaasin kotiansa. Känääset kovasti kiitteli siihen asti, ku Tomppa katos sumuhun. Mutta ku känääset alakas kiipiämähän airan ylitte, kuuli ne vielä kaukaa Tompan hoilootuksen:
Siitä on mieleni iloinen
että heilani on kuin kuva
Jala jallan jala jala vei vei vei
Että heilani on kuin kuva
Känääset pääsi tiellen ja lähti kulukemahan etiäppäin. Siina samalla ne pahkulootti senhetkistä tilannestansa.
Niill'oli menny niin kauan mettis hortoolles, notta Kanralffi oli varmahan jo tullu takaasin. Roto oli jättäny ovehen sille lapun, notta s'on lähteny kaveriensa kans Priihin ja että sopiis tulla perästä.
”Ne Häjyt oli varmahan jo käyny Pussiaasenloukoolla”, tuumas Samppa, ”Kuinka muuten n’olis osannu meitä sieltä pelloolta hakia?”
”Torest’on”, myötääli Matsikin, ”Tieräkkös Roto, mä luulen ettei sun parane kertua oikiaa nimiäs sielä Priis. Ne Häjyt tiätää ketä ettii”.
Känääset kuluki hetken matkaa vaiten. Sitte Mats hihkaasi, notta:
”Nyhä mä sen keksiin! Esittele ittes rantaruottalaasena”.
”Jaa… kai tuo käy”, Roto vastas, ”Mikäs mun nimi sitte olis? Mä kun en taira tuata ruottinkieltä”.
Mats tuumas hetken ja sanoo sitten, notta: ”Lågbacka. S'on hyvä nimi, ei liian erikoonen”.
Selevän teki. Roto painoo nimen mielehensä tulevaasuuren varallen. Tästä lähin piti olla varovaasta, eikä puhua sormuksesta mitään. Rotolle oli alaannu valijeta, notta täs touhus oli oikeen toresta henki pelis.
Illansuus oltihinki sitte Priis. Känääset ei oikeen tykänny, melekeen ku olis oltu ulukomailla: isoja kivitaloja ja ihimisiä pyörii joka paikas, vaan oli sielä känääsiäkin. Mutta n'oli kaikki niin rehevää, ei eres puhunu maalaasillen, vaikka Roto ja kaverit yritti kuinka olla nyhtyriä. Lopuksi joku kumminki suastuu kertomahan, mihinä paikallinen kestikartano oli.
”Ei täm'oo kyllä mun makuhuni yhtää”, Samppa muraji ku känääset toikkarootti karuulla, ”Yhtäkään talua ei oo eres maalattu punaaseksi. Mitä se sellaanen muka o?”
Kaikki känääset oli yhtä miältä siitä, notta punaanen oli ainua oikia taloon färi, ja näitä jutelles tultihinki jo kestikievarin etehen. Känääset astoo sisällen, mutta sitte ne jäi ovensuuhun silimät pystys ihimettelemähän paikallista yöelämää.
Ihimistä ja känäästä oli sekaasinsa isoos pirtis poltellen Norttia ja ryystäjen kalijaa. Kaikki näytti tulevan juttuhun keskenänsä vallan erinomaasesti, vaikka olivakkin eri lajia.
Hetken känääset vaan vahtas pirtis olevaa kansaa ku vasikat uutta porttia, mutta lopuksi Roto sai taas ittiänsä niskasta kiinni ja nyppäs ohitten tryykäävää isäntää puseron helemasta.
”Jaaha”, sanoo isäntä ku s’oli kääntyny ympäri ja havaannu känääset, ”Mitenkäs mä voin känääs-herroja palavella?”
”Me ettitähän yhtä vanahaa äijää”, vastas Roto, ”Kanralffi sen nimi on, onko näkyny?”
Isäntä nyökkäs känääsillen: ”Olihan se täs vasta muutama kuukausi takaperin”.
Känääsillä jäi montut auki. Mitenkä niin kuukausia? Eikö sit’ollu sen jäläkehen nähty? Eikö varmahan?
Kestikievarin isäntä vakuutti, nottei se narrannu. Ei ollu Kanralffi käyny. Känääset tästä vallan masentuu, ja rupes jo miettimähän oliko Häjyt tai pöyrööt vieny Kanralffin. Ku eivät muuta keksiny, päätti ne kumminki ottaa kievarista huonehen ja jäärä vartoomahan.
”Tottahan tuo onnistuu”, lupas isäntä, ”Meill'on täälä oikeen varta vasten känääsille tehtyjä kamaria. N'on punamullalla maalatus sivurakennukses, ja vähä pienempiä, nottei tartte varpahillansa kurkotella. Mikkäs teirän nimet o?”
Täs’oli ny Roton paikka narrata. Se muisteli mitä Mats oli sille opettanu, ja vastas tomeraa, notta: ”Loopakka!” Roton selijän takana Mats löi kämmenellä ottaansa, mutta isäntä ja Roto ei sitä havaannu.
”Loo-pak-ka”, mutaji isäntä ku kirijas nimiä ylähä, ”Ja tulooko puukoot kans?” ”Hä?”, kysyy känääset, tämoli niillen uutta. ”No tappelun varalta tiätysti”, selosti isäntä, ”M'ollahan hyvän palavelun kestikievari, meiltä saa puukootkin täältä kaupan päällen, nottei tartte eriksensä kylältä hakia”.
Känääset myönti, notta palavelu oli torestakin hyvää ja otti puukoot kaupan päällen.
Yhtäkään mustalaasta ei oikiasti vahingootettu tämän luvun kirijoottamisen aikana.
