Yhyreksäs luku: Treffatahan
Seuraavan kerran ku Roto havahtuu, se makas pötköllänsä pehemooses petis.
”Mikä päivä ny on ja mit'on kello?” se mutaji itteksensä.
”Kahareskymmenes nelijäs päivä. Ja kymmenen aamulla”, vastas joku.
Rotolla meni hetki kelates, ennenku se huuti: ”Kanralffi! Mihinä ietuas s'oot oikeen luuhannu, m'oomma sua kaivannu?”
”Jaa, mullen tuli vähä asioota hoireltavaksi”, Kanralffi vastas ja vilikuuli känäästä, ”Säkin rupiat näyttämähän taas elävältä”.
”On oikeen toresta paree olo”, Roto myönti.
”S'on Elrontti sun parantanu siitä körttilääsyyrestä, lukenu sullen Kommunistista Manifestia* yötä päivää”.
(* Yks saksalaanen tohtorismiäs löyti palijo myöhemmin nämä Komian Kansan vanahat tekstit, ja julukaasi ne ominansa – Käänt. huom.)
Roto katteli ympärillensä komias kamaris. ”Kuinka mä tänne oikeen pääryyn? Viimmeeksi mä muistan ku Luoman vetet tuli yhtäkkiä pössööksi ja huuhtoo Häjyt mukanansa. Kuinkas Tryykääjän ja muiren kävi?”
”No me Eeron kans tuumattihin, notta sä voisit tarvita vähä apua ja pistettihin Klupuutesluoman vesihin vähä vauhtia. Son Eero eri epeli ku pitää loitsuja lukia, ja se hallittoo tätä luomaa. No, ku vesi oli taas laskenu, Tryykääjä, Klorfinteli ja sun kaveris tuli luoman ylitten Koriahan Kartanohon ja noukkii sut matkalla joukkohonsa. Ja sitte sua onki paranneltu siitä lähtien. Mä lähetin just Sampan vähä huilaamahan, s'on rääkyny sun petis ääres koko aijan”.
”M'oon vissihin hornannu usiamman päivän?”
”Niin oot, ja saat jatkaa samas lajis. Sä tarttet kuulemma lepua, niin notta mä tästä lähärenki ennenku Eero hikeentyy, notta mä valavotan sua”.
Rotoll’olis ollu viälä monemmoosta kysyttävää, mutta Kanralffi käski vaan sen huilata. Minkäs siinä sitte teki? Itteksensä muraaten Roto käänsi kylykiä ja jatkoo nukkumista.
Illansuus, ku se taas heräs, sill’oli jo palijo virkiee olo, ja ku ei kukaa ollu toistenkaa sanomas, se nousi ylähän ja rupes pukohon. Just ku s'oli saanu henkselit harteellensa, aukes ovi ja Samppa pomahti tupahan.
”Ka, täälähän ollahan pystys!” Samppa hihkaasi, ”Kyllä m'ollahan sua murehrittuki… Vaan on tämä ihime paikka tämä Komianperä! Nii on kruusattua ja koriaa, ja Komiaa Kansaa pyörii joka paikas, puiren oksillaki niitä roikkuu!”
Samppa sanoo, notta ruokapöytä oli jo valamis, ja opasti Roton kärestä pitäen salihin. Mats ja Pentti sielä jo istuukin ja muukkin ruokaalijat oli suurin piirteen valunu paikallen.
Komiat oli Korian Kartanon evähät – ei tarvinnu pelekällä penkkivellillä pärijätä. Ja ihimeellisiä juomiaki oli monenlaasia, kaikista tömäkimpänä Komian Kansan taikajuoma, kossu.
Roto oli jo istumas Matsin vierehen, ku tarijoolija tuli naputtamahan sitä olokapäähän. Ei ollu kuulemma Roto-herran paikka siinä ollenkaan. Se sitte kasseeras höveliä känääspoloosen pöyrän toisehen päähän, liki ittiänsä Elronttia, kunniapaikallen. Sitte Roto huomaskin, notta siinähän oli sen nimi oikeen kaunolla kirijootettuna sievähän korttihin, ja jokaasen kohoralla oli pöyräs samammooset.
Roto tätä vähä ihimetteli, mutta tuli lopuksi siihen tuloksehen – kossusta kuulemiensa huhujen perusteella – notta loppuillasta alakaa vierahilla olemahan knuppi sen verran sekaasin, nottei ne enää itte muista ketä on.
Roto katteli ympärillensä ja huomas pöyrän pääs Kanralffin ja Klorfintelin istumas molemmin puolin kovaa pöhönäs olevaa Komian kansan miästä, joll'oli pääsnänsä punatähärellä koristeltu lippalakki. Roto päätteli, aivan oikeen, notta täs oli ny se kuuluusa Elrontti.
”Otetahampas, Eero, toisellenki jalaallen!” hihkuu Kanralffi ja täytti snapsilasit uurestansa. Kaikesta päätellen sit’oli ottettu kyllä jo navetan jokaasen itikankin koivellen.
Rotos oli vielä sen verran körttiä jälijellä, nottei pöhönäästen katteleminen palijo kiinnostanu. Se rupes tiiraalemahan muita vierahia, ja silloon osuukin sen silimihin sellanen ilimestys, nottei toista ollu viälä ikänä tullu vastahan, eikä aiva heti tulisikkaan.
Komian Kansan nainen se oli, vaikka korvista roikkuu niin monen moosta killutesta, ettei niiren suippoutta heti huomannukkaan. Ja niinku s'ei olsi viälä riittäny, oli nenähänkin lyötynä rengas. S’oli nostanu jalakansa pöyrällen, niin notta Roto näki sen koipia verhuavat mustat, nahkaaset housut – naisella! – ja korkiakorkooset saappahat. Hiukset oli samaa sävyä kun Elrontin lippalakin alta roikkuvat, mutta nämä oli kynitty vallan omituusehen mallihin. Ja naamas oli silimien ympärillä ja huulis enempi mustaa maalia kun oli Elrontilla ja Kanralffilla yhtehensä veres promilleja. Lyhythihaanen paita palijasti käsivarret, johonka oli piirrusteltu monenmoosia omituusia kuvioota.
Roto oli justihinsa nähäny naisen, jota vaan harva kuolevaanen oli päässy vilikaasemahan.
”Arveni, Komeeren fiini fröökynä”, sanoo silloon ääni Roton viäreltä, ”komeeten tatuootu nainen koko Etelä-Pohojammaalla, Eeron tytär”.
Roto kääntyy ympäri ja näki pikkuusen äijänkäppänän, vaan vähä ittiänsä piremmän, joll'oli koko naama täynnä samanlaasia töherryksiä kun tällä Arvenilla. Leuasta vaan ei osannu sanua, kun siitä lähti aivan julumetun pitkä parta – melekeen yhtä komia kun Kanralffilla.
”Kituusen kansan Kloin”, sanoo tämä uus ilimestys, ”Tuohon kätehen!”
Roto puristi Kloinin kättä, ja tämä istuu viereeselle lavittallen.
Siinä vaihees Roto muistikin, notta Pilipo oli tällääsestä joskus jutellu…
”S'oli hyvä miäs se sun ammas, Pilipo”, toimitti kituunen, ”monet reissut tuli yhyres tehtyä. Mä muistan senkin kerran, kun me juotettihin yhyres sellaanen isoo lohikärmes oikeen kunnon pöhönähän. Siltä meni Pilipon kilijusta vatta aivan sekaasin, ja sillä aikaa kun s'oli hyyskäs, me Pilipon kans ryövättihin sen kulta-aarre ja paineltihin matkoohimma! Ei oo muuten lohikärmes sen illan jäläkehen keherannu naamaansa näillä main näyttää”.
Roto ei osannu oikeen keskittyä kituusen tarinahan, tuijotti vaan sen naamas olevia piirustuksia.
”Tuota nuan”, se alakas lopuksi, ”komiat on teillä ottas nua kiahkurat.”
”Tattista vaan”, ilahtuu kituunen, ”Meirän kansa on näiren tatuoontien tekemisen mestaria, vaikka eihän me enää niin komeeta osata teherä, kun ennen vanahaan. On entiset tairot päässy unohtumahan. Kuolemattoman Arvenin käsivarsis vaan on enää jälijellä meirän mestarinäyttehiä.”
Kituunen katteli haikiasti huokaallen hetkuusen aikaa Arvenia, mutta sitte sen naama kirkastuu taas:
”No ny tuloo samppakalija pöytähän!”
”Täh? Ei Samppa mun tiätääkseni kalijaa osaa panna”, Roto kummeksuu.
”Min'en mitää Samppaa tunne, mutta tämä tuloo Köppääsmettästä”, selosti Kloin, ”parasta kuahujuomaa mitä maalimasta löytyy.”
Roto kattoo silimät ympyriääsinä, kun tarijoolijat kaatoo samppakalijaa kapoosimpihin lasiihin mitä s’oli ikänänsä nähäny. ”Nuohin ny ei palijo tavaraa sovi”, se tuumas itteksensä, ”taitaa olla ytyä ainesta, jos sit'ei enempää tarijoolla.” Kaiken lisäksi aines kuplii enämpi ku mikään Kotolakian kalija. ”Taitaa olla jääny köökis lasit huuhtelemata tiskates, kun nuan vieläki vahtuaa.”
Mutta Kloin kertoo, notta samppakalijan oli tarkootuskin vaharota. S’oli osa makuelämystä.
Roto tiätysti kippaamahan koko lasin kerralla alahan. Kohta tuli kuplaa nenästäkin ja vesi valuu silimistä.
Sillä aikaa kun Roto kröhii ja aivasteli kuplajuomaa, nousi Elrontti pöyrästä ja lähti hoipparoomahan ovia kohoren. Klorfinteli ja Arveni tormas ottamahan sitä molemmin puolin kynkästä ennen ku se kuuppaas.
”Peshäphallokhentälllllhen!!!” Elrontti huuti, ja kaikki vierahat hurras ja rupes nousemahan ylähän.
Eteneminen oli tosin aika hirasta, kun väki joutuu vähän väliä pysähtymähän ja vetämähän Elronttia tiäs mistä puskasta takaasin tiellen. Tämä sopii känääsillen kumminki vallan mainiosti, kun Pentti oli jo sammunu pöytähän, ja sitä jouruttihin kantamahan mukana. Kloin kuluki toimitellen Roton viärellä:
”Komia Kansa on aika epeliä pesäpallos. Minen siitä itte niin erityysemmin piittaa, s’on paini enämpi kituusten hommaa.”
”Körttiä!” kuuluu äkkiä huuto.
Koko seurue löi samalla syrämmenlyönnillä maihin, mutta nopiaa selekis, notta s’oli ollu vaan Pentti, joka puhuu unisnansa. Helepotuksen huakaasu pääsi jokahitteltä; mik’olis ny ollukkaan kauhiampaa täs tilantees, kun se, että körtit olis tullu pilaamahan kaiken.
Lopuksi päästihin kentällen, ja Elrontti julisti alakavaksi sarijaottelun Koria Kartano – Köppääsmettä.
Roto haki ittellensä ja kaveriillensa istumapaikkaa, kun sen silimät osuu kakkoskatsomos könöttävähän piänehen hahamohon.
Se näytti vanahalta faarilta, jok’oli päivätorkuulla.
Rotolta pääsi huuto. S’oli Pilipo!
Roto tormas kakkospuolellen ja kiipes katsomohon. Se rupes raistelemahan Pilipua hereellen, mik’oli tiätysti virhe. Ihimeen sukkelahan niinki vanahaksi äijäksi kun mitä Piliposta oli tullu, se nappas kävelykeppinsä ja kumahutti sillä Rotua knuppihin.
”Ryyppy!” karijaasi Pilipo.
Samppa ja Mats meni auttamahan Rotua pystyhyn, ja yks Komeesta juaksi kiiruhulla lepyttelemähän Pilipua.
”Perse! Flikkoja!” huuti Pilipo.
”Rauha ny, vanaha isäntä!” lepytteli Komia, ”ota vaikka ryyppy.”
”Ryyppy!” huuti Pilipo ja sen naama kirkastuu.
”S’on tälläänen aina hetken, ku sen herättää”, selitti Komia ja kaatoo kossupullosta Pilipolle paukun, ”min'oon muuten Lintiri.”
Roto hiaroo hetken ottaansa ennenku antoo kättä Lintirillen.
Siinä samas Elrontti heittikin kentällä avaussyötön, joka meni reirusti kotipesän ylitten, kimmahti komiasti pääkatsomon kaiteesta takaasin ja tyrmäs kolomostuomarin. Yleesö hurras tälle innostunehesti.
”Let’s play some baseball!” huuti Lintiri ja asettuu istumahan Roton viärehen.
S’oli omituusinta pesäpallua, jota känääset oli ikänänsä nähäny. Sen sijahan, notta olis seissy syättölautasen viäres, niinku asialtaases pelis kuuluu, lukkari könötti jonkullaasen tunkion päällä keskellä kenttää. Kaikki pesäkkin näytti väärän muotoosilta.
”Mitäs tämä tälläänen pesäpallo oikeen on?” Roto kysyy Lintiriltä, kun oli hetken seurattu peliä.
Pilipo, jok’oli hörpänny paukkunsa ja päässy taas järijen syrijähän kiinni, rupes nauraa käkättämähän.
”Täm’on sitä alakuperäästä pesäpalloa, peispoolia. Komiat toi sen muinaasna aikoona kaukaa Lännestä. Niiren pyhä peli”, se toimitti.
Roto ja Mats seuras suurella miälenkiinnolla Komeeren peliä. Penttikin heräs toisen vuoroparin aikana ja alakas huutelemahan ”puusilimää” ja muuta tilanteesehen sopivaa kakkostuomarillen.
Peli jatkuu ja vuarot vaihtuu, ja lopuksi tuli pualiaika vastahan. Silloon Pilipo, jok’oli piirrustellu jotakin ruutupaperillen penkis, nousi ylähän ja klenkkas kentän keskelle.
”Arvoosa yleesö”, se ilimootti, ”M'oon tuas joutehnani rustannu piänen laulun pätkän Eeron isseen kunniaksi. Notta olokaa kuulolla, ny lähtöö!”
Isoo-Elvi ja Äärentili
ne jutteli kaharen kesken.
Tapa sä tuo Möröönperän ruma vallesmanni
niin minä lyön sen hupulaasen.
Isoo-Elvi oli ensimmäänen
ja Äärentili oli toinen.
Ja Pröystöömettän koria Elli oli
kolomas samanmoinen.
Sitten oli piru sano Äärentili
jo minä miestä pelkään.
Tervaspampulla kuononpäälle
ja teräksellä pitkin selkää.
Komeeren veri ei vapise
eikä Linronin rauta ruostu.
Niskasta kiinni ja puukolla selkähän
jossei se muuten suostu.
Ensin portahat särjettiin
ja sitten vasta se muuri.
Isoo-Elvi se erellä meni
joka oli jokosta suurin.
Ei saa laulaa Äärentilistä
Äärentili on kuollu.
Äärentilin hauralle
on marmorikivi tuotu.
Hirviät suasionosootukset saatteli Pilipon takaasin katsomohon. Lintiri nousi oikeen seisomahan ja kumarti sille.
Kun peli jatkuu, Roto yhtäkkiä huomas, notta Tryykääjä oli ilimestyny Elrontin ja Arvenin aitiohon pääkatsomos. Sen takana seisoo kaks Komiaa, jokk’oli niin toistensa näköösiä, notta n’oli kyllä kun peilikuvat.
Yks ero vaan niis oli: kun ensimmääsellä oli tatuootuna isoo syrän ja sana Äitee oikiahan käsivartehen, niin toisella s’oli vasemmas.
Pilipo huomas, notta Roto vahtas niitä, ja pökkäs sitä kylykehen.
”Eeron poijat”, se sanoo, ”Ellarani ja Elrohiiri, kaksooset. Ainua konsti tuntia ne toisistansa on nua niiren tatuoonnit. Ellaranilla s’on oikias käres ja Elrohiirillä vasemmas. Ainua, jok’ei tunne niitä on Eero itte, kun s’on koko aijan liian lujaa juavuksis.”
Siinä vaihees niiren huamio kiinnittyy takaasin kentälle, kun Köppääsmettän Komiat teki kunnarin. Roto sai seurattua peliä kokonaaset viis minuuttia, ennenku sen – ja muunkin yleesön – silimät taas kääntyy aitiohon päin. Siel’oli alakanu nimittään perheriita.
”Aina sun pitää mua jollaki lailla huurattaa!” Elrontti paasas Arvenille, ”Aiva mun kiusaksi rupesit tuan Arakorninkin kans riiaamahan. Mitä varten sun pitää olla tuallaanen kapinallinen?”
Arveni ei tuasta tuntunu palijua piittaavan, taisi tua haistattaakki isseellensä, mutta Tryykääjä istuu naama punaasena.
”Mitä pahaa m'oon oikeen teheny, kun mullen on tuallaanen flikka ristikseni annettu?” rupes Elrontti vänäättemähän. ”Joka paikka on reijittynä, kituusten työnä on käyny ittiänsä maaluuttamas, ja tukkaki on kun linnunpelijättimellä. Ja housut jalaas! Hametta ei passaa käyttää, jonsei soo just vesirajan alle. Ja tua naama! Nokia tuhurittuna joka paikkahan. Kukaan, jollon järkiä pääs, ei oo ikänä eres kuullukkaan sellaasesta kootista, jollaaseksi sä ittiäs sanot. Krannienki silimis saa hävetä…”
”Jaha, taas alakoo…” mutaji Lintiri itteksensä Roton viäres.
”Ja piikit niin kaulas kun kengänpohojiskin”, jatkoo Elrontti, mutta täs vaihees sen juttu jäi kesken, kun sen poijat otti sitä käsipuolesta ja rupes riplomaattisesti (väkiste) kuskaamahan pois paikalta.
Roto oli ny vähä ihimeesnänsä. ”Mitenkäs tua Tryykääjä tähän juttuhun liittyy?” se kysyy Pilipolta.
”No”, alakas Pilipo, ”Arakornin – s'on siis tämä teirän kaverinna, sen oikia nimi on Arakorni – issee otti ja heitti henkensä, kun Arakorni oli vasta kersa. Ja sen äitee kyllääntyy siihen, kun s’oli niin maharottoman pahanilikinen ja jätti sen tänne Eeron vaivooksi. Ja ny Arveni on menny rakastumahan siihen ja sanoo, notta ne menöö naimisihin. Sekös Eerua ottaa pattihin; ei oo nimittään sattunu tuhansihin vuasihin, notta Komeeren tytär olis riiannu kualevaasta. Ja täs asias ei palijo auta sekään, että Arakorni on Kivilakian torellinen isäntä.”
Viimmeesen lauseen kohoralla Roton silimät mulijahti ja leuka loksahti auki, niin notta se melekeen meni sijooltansa. Tryykääjäkö isäntämiäs? Pilipo vaan myhääli, muttei sanonu enää mitään.
Roto miettii tätä viälä illalla petiskin, samalla kun sen korvis kaikas pesäpallokentältä Komeeren veisuu:
United Forever in Friendship and Singing,
Our mighty Self-Esteems will ever endure.
The Great Elven Union will Live through the Ages.
The Dream of a People their fortress secure.
Long Live our Elven Motherland, built by the Valar's mighty songs.
Long Live our People, United and Free.
Strong in our Friendship tried by fire. Long may our Fancy Rings Inspire,
Shining in Glory for all Men to see.
