Kaharestoista luku: Pimiä juntu
Kuluku kävi nyt palijo helepommin: kun oli päästy Tinkipakalta pois, loppuu lumikin. Ei menny kauaakaan, kun tultihin jonkullaasen kallionseinämän työ.
Tinkipakalla pyöries oli kumminki menny sev’verran palijo aikaa, notta ilta rupes pimenemähän – pian olis siis päästävä sisätiloohin.
”Orotetahampas vähä aikaa, kohta nousoo kuu”, komenti Kanralffi.
”Mitä sill’on tämän asian kans tekemistä?” kysyy Purumiri, jonka teki jo kovaa miäli päästä vähä huilaamahan.
”Tottele ny vaan vanahempaas, äläkä höpötä!” äräji faari.
Kinli tuli välihin ja selosti Purumirille, notta Onhoosloukoon ovet on muinaasten Komeeren seppien tyätä, jota ei nää kun kuun valos; n’on sillä lailla piilos kaikem’maaliman jefreetariilta.
Kun hetki oli varroottu, nousi kuu tosiaan näkyvihin, ja siinä samas ilimaantuu kallion kylykehen koreeta kiiluvaasia kiahkuroota, sekä jonkullaaset oven ääriviivat.
”No niin, nyt sitte vaan sisälle!” tokaasi Purumiri.
”Mutta eihän tuas oo eres kripoja”, sanoo Roto.
”Tähän tarvitahanki joku loitsu eli taikasana”, selosti Kanralffi, ”Kovin oli epäluuloosia vierahien suhtehen nämä muinaaset kituuset.”
”Mutta äsköönhän sä sanoot, notta nämä ovet on Komeeren tekemät”, Roto ihimetteli.
”Niin on, mutta tämä olikin alun alakaen sellaanen kommuunikokeelu. Kituuset ja Komiat koitti perustaa yhyres kolhoosia. Eihän siitä tiätenkään mitään tullu – Komiat kyllääntyy kituusten elämööntihin alta aikayksikön ja päätti perustaa oman kolhoosinsa Komianperälle. Siitä lähtien Komeeren ja kituusten välit onki ollu vähän niin ja näin…”
”Eikö tämä jo piisaa paikan historiasta? Mennähän jo!” hoputti Purumiri.
”Mennähän, mennähän, mutta este pitääs keksiä se loitsu”, vastas Kanralffi.
Sitten faari rupeskin tositoimihin; se käärii hihansa, marssii tyyristä ovien etehen ja alakoo paasata:
”Me ei olla Jehovan Toristajia!”
Kuluu minuutti, kuluu kaks, mitään ei tapahtunu. Muu kökkä kääntyy tuijottamahan syyttävästi Kanralffia, joka kävi kovaa selostamahan, notta tällääsis loitsuus oli aina vähä näitä alueellisia eroja. Kun aikansa koittaas, tulis sopiva lopuksi vastahan. Sitten se yritti uurestansa:
”Me ei olla Mormoonia!”
Erelleen pysyy ovet tiukasti ummes.
”Me ei olla TV-lupatarkastajia!”
”Mitä ne sellaaset on?” pani Roto siihen välihin, kun ei näyttäny siltä, notta ovet aukiaas.
”Min’en oo itte niitä ikänä nähäny, mutta vanahat tarinat kertoo, notta ne on kauheeta olentoja, jokka muinoon kuluki kopistelemas kunnollisten ihimisten ovilla. Jos niille aukaasi ja päästi tupahan, tapahtuu aiva sanoonkuvaamattoman hirveetä.”
”Niinkun mitä?” kysyy Pentti.
”Enkö mä justihin sanonu, notta sanoonkuvaamattoman hirveetä.”
”No esitä pantomiimi sitte.”
Kanralffi pani tälle keskustelulle pistehen kumahuttamalla Penttiä knuppihin, ja kääntyy takaasin ovien pualehen.
Muut tälläs ittensä eres jollakin lailla mukaville istumapaikoollen ja jäi kattelemahan, kuinka Kanralffi kailootti loitsuja, niinkun ”Me ei myyrä mitään” oville.
”Sitä mä vähä ihimettelen”, alakas Mats, ”notta kuinka kukaan ei oo tullu viälä tualta sisältä kattomahan, kuka täälä pitää näin jumalatoonta meteliä. Jos joku mun oven takana paasaas, niin mä ainakin tulsin.”
”Tua on muuten totta”, tumas Purumiri, ”Mihinäs ne sun kaveris on, Kinli?”
”Jos n’on pistäny pystyhyn niin maharottomat pippalot, nottei ne kuule meitä”, eherotti Kinli, ”Ei olsi ensimmäänen kerta…”
”Eikös sun issees väittäny sielä Eeron työnä, notta n’on karonnu?” kysyy Lekolasi.
”Niin issee ainakin uskoo, ei oo tullu eres joulukorttia monehen vuatehen”, Kinli selosti, ”Vaikka mä henkilökohtaasesti luulen, notta n’on vaan hukannu meirän osoottehen. Ei olsi taaskaan ensimmäänen kerta…”
”Ny meni hermot!” kuuluu silloon ovien työtä. Kanralffi marssii naama mustana kun ukoonpysty repullensa ja kaivoo sieltä pesäpallomailan käsihinsä. Sillä se sitten rupes äkääsnä hakkaamahan ovia.
Muut kattoo faarin riahumista hetken aikaa, ja jatkoo sitten keskusteluansa.
Lekolasi silimääli asiantuntevan näköösnä ovis olevia kruusauksia.
”Ru-Ru-Ruuuuu- D-Duurin. Vaikiaa tämä muinaanen kiäli”, se mutaji itteksensä.
Rotokin kiinnostuu. ”Mitä siinä lukoo?” se kysyy.
”The Ro-Doors of R-Duurin”, Lekolasi käänti, ”Lord of Moria. Speak friend and enter.”
Toiset tapaali outoja sanoja ja Lekolasi yritti opettaa niille oikiaa lausumistapaa.
”Ei frent, kun frend.”
Samas mäjähti, ja Kanralffi löi hutin, kun ovet rupes siirtymähän sen eres.
”Näin se poijat toimii! Kyllä pesäpallomaila ratkaasoo kaikki kiperämpuoloosemmakkin pulumat”, faari kehuu.
Lekolasi näytti hetken siltä, niinku se meinaas sanua jotaki, mutta päätti sitte olla vaan hilijaa. Kökkä keräs kamppehensa ja astuu ovista.
”Ei näytä näis pippaloos olevan tunnelma mitenkään katos”, tuumas Pentti, kun kökkä seisoo sisällä ankias pimeyres, ”Ei taira körtiilläkään olla seuroos näin köppäästä.”
”Ne varmahan kuuli, notta m’ollahan tulos, ja päätti yllättää meirät”, selosti Kinli, ”Orottakaas vaan, kohta ne hyppää serpenttiiniä nakellen nurkan takaa ja juhulat alakaa!”
”Mä jotenki epäälen”, mutaji Purumiri ja osootti kituusenraatua, joka istuu tuoppi vieläki käres nurkas.
Kinli seisoo hetken hilijaa nenämpää valakoosena, ennenku sai taas ittiänsä niskasta kiinni.
”Jollakin on tainnu mopo karaata käsistä… Sellaasta sattuu. Pitää mainita muillen, jahka ne tuloo meitä vastahan, notta kävisivät noukkimas kaverinsa pois.”
”Sulla ei taira tua torellisuurentaju olla vahavin puali”, tiuskaasi Purumiri Kinlille, ”Siinä vaihees kun kaveri unohtuu mätänemähän porstuahan alakaa juhulat olla juhulittu! Tais isäukkos puhua sittenki asiaa.”
”Näin on marijat”, myötääli Tryykääjä Purumiria, ”Musta tuntuu, notta ny ollahan tultu väärähän köökkihin. Pyörretähän kun viälä voirahan.”
”No ei varmahan!” huuti Kanralffi, ”Muahan ei pimiä tai pari raatua pelijätä, saapasta toisen etehen vaan!”
Kökkä yritti muistutta Kanralffia siitä, mitä s’oli puhunut Tinkipakalle noustes ja kuinka sitte oli käyny, mutta faarilla oli niin ilikiä ilime naamallansa, notta oli helepompi olla vaan hilijaa ja seurata sitä.
Kanralffi tonkii repustansa ölijylampun ja sytytti sen. Varovasti sakki lähti hortoolemahan pimiähän.
”Omituusehen paikkahan on nämä kituuset asettunu kortteeraamahan”, mutaji Pentti.
”Kituuset tykkää asustella maan alla ennenku sen päällä. En tiärä miksi, n’on aina ollu vähä omituusia”, toimitti Kanralffi.
”Omituusia”, tuhaji Kinli, ”Ei sunkaan me ny huviksemma mihinään kolos könnätä; kultaa! Jalokiviä! Ei niitä mihinään puis kasva. Onhoosloukko on kaivos, tierättäkös.
”Yks tämän kaivoksen perustajista oli Tuurini, ehkä kaikista kituusista kuuluusin ja mahtavin. Vaikka entisaikoona ne käyttikin siitä sellaasta vaikiaa muinaasen kiälen nimiä… Ru-Ru-Dddurin.
”Siit’on tehty usiampikin laulu, muun muas tämmöönen.”
Ja niin Kinli alakas hoilata:
Joka päivä me aamusta iltahan ihimettä orotetaan,
Jos sä saapuusit kanssamme tänne näin kultaa kaivamaan.
Alle suuren kivimöykyn sinä olit litistyvä,
Tuurini, isäntä.
Siks' oom' mä suruunen, ku sua nym'muistelen,
Niin paljo meni kanssas hianoa pois.
Siks' oom' mä suruunen, ku tatuoominen,
Melekeen kai ny jo unohtua vois.
Ne kulukee unikuvin eressäin vieläkin,
Nua kullat, mit' kerran täältäki kaivettiin.
Siks' oom' mä suruunen, ku sua mä muistelen,
Niin vähä ehrit kaivaa hopiaa vaan.
Siks' oom' mä suruunen, ku sua mä muistelen,
Niin vähä ehrit louhii kiviä vaan.
Kinlin juttu jäi kesken, kun Kanralffi yhtäkkiä pysähtyy. Käytävä, jota myöten kökkä oli kulukenu, haaraantuu kahareksi.
”Ekkö tierä kumpahan suuntahan?” kysääsi Purumiri.
”Totta kai tierän! Pirä sä vaan perää”, muraji Kanralffi, ja marssii varman oloosena oikiampuoloosta tietä. Muut eiku peräs.
”Joutuuko se Tuurinikin sitte hukkahan?” jatkoo Roto kesken jäänyttä keskustelua.
”Heitti veivinsä”, ilimootti Kinli.
”Karkasko siltäki mopo käsistä?” eherotti Pentti, ja sai tosi ilikiän mulukaasun Kinliltä, joka jatkoo:
”Vanahojen tarinooren mukahan Tuurini palaa jonakin kaunihina päivänä kituusten tyä.”
Täs vaihees tultihin toisehen risteyksehen, ja Kanralffi painoo taas täyttä häkää oikialle sen kummempia tuumaamata.
Juttelu jäi siihen, kun kaikilla oli täys työ pysyä ihimemiähen peräs. Vastahan tuli usiampiakin risteyspaikkoja, jokka Kanralffi selevitti sukkelahan. Roto oli kiitollinen, notta Kanralffi oli saatu rehattua joukkohon, siltä itteltä oli menny suuntavaisto sekaasin pimeyres jo aikaa sitten. Oli tua vaan kova äijä!
Purumirin mutina keskeytti Roton ajatukset:
”Mum’miälestä tämä paikka on vähä niinku tutun oloonen… Kanralffi hei, tieräksä ny varmahan mihkä m’ollahan menos?”
”Kumpi on porukan ihimemiäs, sä vai mä?” äräji Kanralffi.
”Ihime miäs ookki”, mutaji Purumiri, muttei pistäny sen kummemmin hanttihin; niimpä matka jatkuu.
Roto oli havaattevinansa jonkun liikkuvan pimeyres, ja kun se tiiras tarkemmin, näytti siltä, kun johonakin loukos olis hohkannu punaanen vappunenä.
”Kanralffi!” se maraji, ”Mä näin vappunenän!”
Muut vähä naureskeli känääselle, mutta Kanralffi näytti aiva vakavaa naamaa.
”Lonksuteshan se siälä kyttää, s’on seuraallu meitä jo piremmän aikaa. Mist’onki hoksannu, notta Sormus on meirän joukos?”
”Lintiri kumminki”, sipaji Lekolasi itteksensä, ”S’on kans oikeen vanaha juaruämmä, ei osaa pitää mitään ittellänsä.”
”Oli ny kuinka oli, pitäkää silimännä auki. Lonksutes on huamattavasti vaarallisempi – ja vähemmän koomillinen – kun miltä näyttää.”
Roto siirtyy vaivihkaa kävelemähän pikkuusen likemmäksi Kanralffia.
Yhtäkkiä Mats huurahti.
”Täälä m’ollahan ainaki jo oltu!”
Epäuskoosna kökkä tuijotti ovia, jokka oli just pari tuntia ennemmin jätetty selijän taakse.
”Niin, Kanralffi, säkö muka tiäsit, notta kuinka täälä kulijetahan?”
Purumiri varsinkin näytti siltä, notta sen tekis miäli antaa Kanralffille vähä köpötestä, eikä muukkaan erityysemmin hurraata huutanu.
Kanralffi näytti hetken vähä aharistunehelta, mutta toipuu äkkiä:
”Mä aattelin, notta tarkistettaas nua sivupoluut este, nottei oo mitään pöyröjä nurkan takana kytiksellä ja hyökkäämäs meirän kimppuhun…”
Tästä seuras hirviä naurun remakka ja ”niiv’varmahan”-huutoja, Arakornikin pyärii vattaansa pirellen maas ja räkätti. Kun porukka varttitunnin päästä rauhoottuu, sai Kinli irean:
”Kuulkaas, kaverit! Mä äkkäsin justihin, notta meikäläänen vois ehkä löytää täältä tien läpitte.”
Kanralffi päästä halaveksuvan tuhahroksen, mutta Kinli jatkoo.
”Eikun aiva tosisnansa, kituusten kaivokset on yleensä tehty samalla muotilla. Jos tämän pohojakaava on samallaanen kun meirän huushollin Ainuspakalla, mä osaan kyllä kulukia täälä; emmä ainakaan ennen oo kotonani eksyny.”
”Et sitte tuata ennemmin muistanu?” kysyy Purumiri Kanralffin vaan mököttäes.
”No kun mä luulin, notta faari tiäsi mihkä m'ollahan menos! Ei tarvinnu ennemmin miättiä.”
”No, sama se, kuhan ny päästähän etehempäin!”
Kanralffi siinä itteksensä jotakin mutaji, mutta sille ilimootettihin, notta sen tilaasuus oli menny jo. Ny oli muitten vuoro koittaa. Kökkä lähti tekemähän uutta yritystä.
Ei menny ku hetki, kun n’oli jo isoommas kammaris, mutta ei sieläkään mitään pippaloota ollu. Sitävastoon lisää rumihia löytyy. Kinlillä rupes pultut tutajamahan, näytti siltä, notta sen kaveriillen oli käyny köpelösti.
Keskellä kivikamaria oli valtavan kokoonen paasi, jota Kanralffi hiipparoo tutkimahan. Muut tuli kituustenraatoja kierrellen peräs ja huomas faarin tavaalevan jonkun sortin kirijootusta paaren kylijestä.
”Präntin mukahan tämän paaren alla pötköttää Paalinin, paikan isännän, rumis”, Kanralffi ilimootti, ”oli se sun issees vaan, Kinli, oikias.”
Paarella retkotti isoo kirija, jota ihimemiäs alakas selaamahan.
”Melekoosia harakanvarpahia on raapustellu nämä, kattotahan saako niistä mitään selevää…”
”Jos n’on saanu kaikki alakkohoolimyrkytyksen?” eherotti Pentti.
”En oikeen usko”, sanoo Tryykääjä ja nyppäs puukoon yhyren raaron kylykiluiren välistä.
”Ei näytä kyllä siltä, notta n’olis keskenänsä tapellu”, Lekolasi tuumas.
”Täm’on pöyröjen puukkoo!” julisti silloon Tryykääjä, joka oli tarkastanu asetta.
”Mutta ei täälä yhtään pöyröötä oo näkyny”, rotestoo Roto.
”Mähän sanoon, notta olis pitäny syynätä joka nurkka este!” huuti Kanralffi ja nakkas lukemansa opuksen menemähän. Se jymähti lattialle, liukuu hetkuusenmatkaa ja lipsahti tyylikkähästi lattias olevasta reijästä alahan.
Kuuluu jyminää, niinku kokonaanen lauma pöyröjä olis rynniny kohoren kamaria.
Siinä vaihees Arakorni ärähti Kanralffillen: ”Katto ny pikkuusen, faari, mitä teet! Jos täälä pöyröjä majaaloo, niin ny ne ainaki tietää, notta niillen on tullu vierahia!”
Kanralffi vaan ryiskeli häpeelevän oloosna, ja meni luuraamahan reijästä alaha. Muut meni perästä.
”Täälä asuu kyllä muutakin, kun pelekkiä pöyröjä”, Kanralffi selosti, ”Se opus, joka tuonne alahan tipahti, oli Paalinin päiväkirija. Siinä toimiteltihin kokkoroikalehesta!”
Silloon alakas Lekolasi haukkoomahan henkiänsä. ”Kokkoroikales! Hirveen kaikista Mörkötin luamuksista!”
Muut ei ollu koskaan kuullukkaan sellaasesta otuksesta, ja ne pyyti Lekolasia vähä selostamahan. Ennenku se kerkis moista teherä, huomas lattias olevan prunnin mustuutehen aina vaan luuraava kökkä, kuinka pimeyren keskelle syttyy yhtäkkiä tuli.
”Tuollaanen se on!” huuti Lekolasi, ”Pakohon!”
Porukka teki tyätä käskettyä ja alakas tekemähän rakua ittensä ja montun välihin. Kinli juaksi porukan kärijes kovempaa, kun oli varmahan ikänänsä kulukenu, ja kökkä saapuu syvän kuilun ylitten kulukevalle sillallen.
”Ylitten, ylitten! Se saavuttaa meitä!” karijuu Kanralffi. Seinillä näkyykin jo isoon valakian kajua.
Kun muut pääsi ylitten, ne huomas yhtäkkiä, notta Kanralffi puuttuu. Vanaha ihimemiäs oli topannu keskellen siltaa!
”Alakakaa painua, mä pirättelen sitä”, se komenti muita.
Kökkä oli kumminki jähämettyny paikoollensa, kun loimotus eikun vaan kirkastuu. Niiren siinä kattelles ilimestyy nurkan takaa pikkupoika. Kaikki, paitti Lekolasi ja Kanralffi, huoahti helepotuksesta.
”No onpa varsinaanen roikales! Eihän s’oo ku kersa”, puhaji Purumiri, ”annetahan sillen remmiä ja jatketahan matkaa.”
Lekolasi hermostuu kahta kauhiammin: ”Äläkää antako ulukonäön hämätä. Tua on oikia piru tenavaksi, ittensä Mörkötin jäläkikasvua.
”Ei kai tuallaasta pehkua voi millään normaalilla mäläkillä olla”, se jatkoo ja osootti poijan tukkaa joka näytti siltä, kun joku olis teheny kunnon kokoon kossin päähän.
Kökän kattelles kloppi vetääsi tulitikkuaskin plakkaristansa ja raapaasi tikun. Se rupes lähestymähän hitahasti Kanralffia. ”Vaikeus on siinä”, jatkoo Lekolasi selostustansa, ”notta sille ei voi antaa eres tukkapöllyä, kun siinä palaas vaan omat näpit. Aiva huuritoon kakara.”
Sillalla Kanralffi puristeli kouriansa nyrkkihin ja valamistautuu kohtaamahan Kokkoroikalehen. Mutta ennenku se kerkis kissiä sanua, oli kloppi nakannu tulitikun sen jalakoohin. Kun faari tohotti sammuttamahan valakiaa, Kokkoroikales yhtäkkiä loikkas sen partahan kiinni, ja saman tien sillalta alahan, kiskoen Kanralffin peräsnänsä.
Ihimemiäs sai onneksi napattua sillan reunasta kiinni, ja siinä se sitte roikkuu potkiva keltti parras kiinni. Muu kökkä lähti siinä vaihees pakohon. Erestäpäin kuulti päivän valua, ja Kanralffin tulikivenkatkuuset manaukset peräsnänsä kiirien kökkä putkahti taas ulukoilimahan.
”Nahkurin orsilla tavatahan”, mutaji Kanralffi, ja sitten sen ote lipes.
