Nelijästoista luku: Kalatrielin kooli
Ku Arakorni oli saatu rauhoottumahan, jatkoo kökkä matkaansa miäli mustana ja samalla pahkurooren, notta löytyysköhän Pröystöömettästä viinakauppaa.
Ilta-auringon pikku hilijaa laskies tultihinki sitten piänen pättärehen päällen, jolta oli vallan ihimeellinen näköala: mettän keskellä kohos kaupunki, varmahan maaliman komeen isoone rakennuksinensa.
”Isoot on tuvat täälä päin”, Mats mutaji ällistynehenä.
”Niitä sanotahan pilivenpiirtäjiksi”, selosti Arakorni, ”Joihnakin on jopa nelijä kerrosta!”
Valtavia taloja äimistellen kökkä tallusti kaupunkia kohoren. Sen ympärillen oli tehty kiviaita samaa kaliiperia kun talootkin.
”Ei näytä olevan yhtään enämpi vierahanvaraanen kun Onhoosloukkokaa”, tuumas Samppa ku kökkä haki sisälleppääsyä.
Lopuksi muurista kumminki löytyy portti, ja sakki astoo sisällen.
Portin sisäpualella oliki heti aukia paikka, jonka keskellä pönötti isoo patsas. Siinä Komian kansan nainen, aiva ihanaanen, seisoo ylypiänä kattellen kohti länttä. Naisen käsivarsi oli kohotettuna tervehryksehen, ja patsahan molemmin pualin paloo isoot valakiat. Joku oli viälä kiikuttanu komeeta punaasista kukista sirottuja seppelehiä paikallen.
Patsahan kylijes oli teksti: Kaikki maaliman Komiat, yhyristykää!
”Elli”, oli kaikki mitä Arakorni sanoo.
Arakorni porhalti suoraa kohoren kaikista suurinta talua, jonka ovien eres seisoo Komeeta vaharis puukoot vöillänsä.
Vaharit näytti kumminki tuntevan Arakornin, eikä yrittänykkään panna vastahan, kun kökkä marssii niiren ohitte sisällen. Itte asias n’oli harvinaasen seipähänniellehen oloosia.
Pentti jäi porukasta vähä jäläkihin vahtaamahan vartijoota. Kumpikaa ei silimäänsä räpähyttäny, ei vaikka Pentti kuinka huitoo kättä niiren eres, väänteli naamaansa ja lopuksi huuti ”Pöö!”
Pentti olis varmahan taikinoomas kurinalaasten vahtien kans vielä tänäki päivänä, jonsei Arakorni olsi äkänny notta se puuttuu ja käyny raijaamas sitä sisällen.
Sisällä taloos kökällä oli eres uus vastus: raput.
Kukaa sakista ei ollu elääsnänsä nähäny mitää sellaasta. Kokkoroikaleski alakas näyttämähän helepolta vastukselta verrattuna rappuuhin, jokka tuntuu jatkuvan aina taivaasehen asti. Jokaasella kerrostasantehella oli viälä kyltti kertomas, kuinka monta kerrosta oli jo tultu ja aiva ku nauramas kökälle päin naamaa.
Kaikki kirutus kumminki loppuu aikanansa, ja ikuusuurelta tuntunehen aijan päästä sankarimma lopuksi vahtas plakaattia, joka julisti nelijännen kerroksen. Siihen oliki hyvä pysähtyä vetämähän henkiä. Kyllä Luoja oli tarkoottanu taloot kaks’kerroksisiksi, tälläänen pilivenpiirtäjä oli selekiästi luonnonvastaanen.
Kamaris, johka oli tultu, seisoo lisää vartijoota, mutta nämä heräs henkihin kun kökkä ilimaantuu ja tempaasi yhyrellä seinällä olevat hanittomat ovet auki. Muut marssii Arakornin peräs ovista sisälle.
"Muistatta sitte, että Ellin ulukonäöstä EI sanota mitää! S’ei oo enää nuari ja sekös ottaa sitä pattihin”, muistutti Arakorni viälä kerran.
Nyt tultihin mahtavahan salihin pilivenpiirtäjän katolle, mihinä valtaistuumilla pönötti kaks Komiaa.
Kaikkien huomio kiinnittyy heti siihen naispuolisehen.
Roto oli orottanu Arakornin ja Kanralffin moninkertaasista varootuksista päätellen jotaki kruttuusta mummaa, mutta sen sijahan lavittalla istuukin fröökynä, jok’ei ens vilikaasulta näyttäny päivääkää vanahemmalta ku se patsahan neito, jonka kökkä oli kohorannu portilla.
Ku kaikki oli päässy tupahan ja Roto tullu lähemmäksi naista, äkkäs se kumminki, notta erojaki löytyy. Tämän frouvan naama oli jotenki niinku kinnooksis; aiva ku joku olis vetäässy krutut mumman ottalta kasahan ja sitte parsinneulalla ommellu ylimäärääsen nahaan hiusrajahan piilohon. Posket, leuka ja kaula oli samas mallis, ja koko kroppa oli jotenki silootellun näköönen.
Päällänsä naisell’oli palijastavin puku, mitä Roto oli ikänänsä nähäny, ja sepä kiinnittiki känääsen huomion naisen rinnustahan.
Roto ei ollu ainua, jolle niin kävi.
”Nua ei muuten oo airot!” suhahti Purumiri.
Kökkä jäykistyy siihen paikkahan.
Arakorni ku seisoo likimmääsenä Purumiria, niin potkaasi tätä napakasti koipehen. Kuikuululinnan miäheltä pääsi pihahros, tierä sitte johtuuko siitä notta se älys puhunehensa sivu suun, vai ottiko vaan niin kipiää.
Roto vilikaasi varovaasta Ellihin, mutta sen naamavärkki oli pysyny aiva samas mallis. S’ei kumminkaa meinannu välttämäti, notta Elli ei olsi kuullu Purumiria - sen poskia varmahan kinnas niin, notta hymy eli irvistys oli aika lailla kiven alla.
Toisella lavittalla kenaaleva miespuolinen komia tuli välihin ennenku Elli pääsi raihaantumahan:
”No nii, tervettulua vaan koko porukallen! Terve vaan Arakorni, onki kiva nähärä taas. Meirän pitääs käskiä sua usiemminki kylähän, mutta ku pakkaa olohon niin kiirus aina…
”Mutta eikö tästä ny puutu joku? Te että sitte saanu sitä Kanralffia fölijyhyn, vai? Mä tuumasinki, notta ihime se olis jos faari viittiis tällääsehen urakkahan ruveta, ku vois vaan lotrata kossun kans Komianperällä, vaikka Eerolta tuliki preivi, notta yhyreksän on kökkähän saatu.”
Elli oli kumminki miestänsä enempi kuusalla, sillä ku oli tuata trullin vikaa: ”Kyllä Kanralffi lähti kökän joukkohon”, se alakas, ”m'oon sen koko aijan tuntenu, mutta Onhoosloukoon jäläkihin meni kuva pimiäksi.
”Mihinä se faari oikeen hoinaaloo? Meill’olis enemmältiki toimiteltavaa…”
Arakorni rupes surkiana selostamahan, mitenkä kökän oli käyny kituusten kaivokses.
”Sinne se Kanralffi jäi roikkumahan Kokkoroikales parras kii. Emmä tierä kuinka niiren kävi.”
”No, kaippa tua aikanansa kutkahtaa, jos on hengis”, Keleporni kohahutti hartiootansa, ”Mutta tämän känääsen kans mull'on ny kana kynimätä! Mikä ietuna ne sun kaveris pani Onhooloukos asuulemahan? Ny meill'on taas kokkoroikales vaivonamma.”
Kinli painoo päänsä nyrryä ja orotti kurmootusta, mutta Elli tuli hätihin:
”Älä ny viitti! Ohan tua kituusten koto, et säkää tykkääsi jos Kloini tulis sulle opettamahan, kuinka Pröystöömettäs pitää olla.”
Kinli vahtas Elliä monttu auki ja meni sitte hyvin kiitollisen näkööseksi. Komeeren ja kituusten välit ku oli mitä oli, nii kovettu kunnia oli saara komeeren mahtavin akka ittiänsä puollustamahan.
”Tärkiempiäki asioota meillä on”, jatkoo Elli, ”Ei passaa unohtaa, mik'on kökän oikia tarkootus. Mitenkäs on, poijat, vieläkö teköö mieli Möröönperälle?”
Sitte Kalatrieli vahtas jokaasta vuoron perähän silimihin juluman näköösenä. Kaikilla meni ilime vaikiaksi ku Elli tuli niiren kohoralle; Arakorni ja Lekolasi oli ainuat, jokka kesti Ellin tutkaalut ku miähet. Purumirilla rupes aiva polovet tutajamahan.
Lopuksi Elli onnistuu saamahan naamallensa jonkullaasen hymyn.
”Kyllä tästä viälä hyvä tuloo! Mutta menkääs ny siitä, mullon mikrotepraasiohon aika tunnin päästä. Meirän väki hommaa teille vähä suuhunpantavaa ja kortteerin; huilakkaa ny muutama päivä, teill'on ollu pitkä matka takana ja vielä vaikiee on eres.”
Niine hyvinensä Elli hyppäs pystyhyn ja lähti naamakuorintahansa. Palavelusväkiä ilimaantuu jostaki ja rupes kasseeraamahan kökkää alakertahan. Keleporni vaan jäi vähä hylijätyn näköösnä istuksimahan tyhyjähän salihin.
Ellin väki vei kökän puutarhahan, johona oli kalavespaikkahan tällättynä komia pitopöytä. Kahareksan kaverusta rupes keräämähän ruokaa lautasille ja kaaloomahan sahtia korveesta.
Purumirille vaan ei näyttäny ruoka maistuvan. Se istuu tympiän näköösnä kannonnokas ja vahtas tuoppihinsa.
Elli taisiki päntätä Purumiria pään sisällä. Olis Kivilakian poika varmahan ennen ottanu mustan silimän…
Muut päätti antaa äijän toistaaseksi olla ja toimitteli keskenänsä Ellistä. Ku s'oli tarkkahan kattellu jokahista silimihin, oli se ollu niiren mieles kans ja tarkoon punninnu mitä n'oli miehiänsä.
”Mä kuulin sen äänen päähnäni”, Samppa toimitti, ”ja se lupaali mulle kaikellaasta. Omaa tupaa ja mansikkamaata, niin nottei tarttisi enää olla renki, jos pyörtääsin ja menisin takaasin Kotolakialle.”
Toiset myönteli kokenehensa samammoosia, mutta kaikki pakkas olohon haluttomia kertomahan, mitä niillen oli luvattu.
”Ilikiä ämmä”, mutaji Purumiri, jok'oli jo hyvääsesti pöhönäs.
”Ei sunkaa!” kiälti Arakorni, ”Se halus vaan selevittää, onko meillä puhtahat aikeet. Mitä se sulle sitte sanoo?”
Mutta Purumiri käänti Arakornille selekänsä, meni sahtikorveellen ja otti lisää juotavaa.
Muut tiätysti peräs; ilta kuluu, aurinko laski ja kahareksan kökällä meni sahti päähän.
Tunnelma oli katos: Pentti ja Mats lauloo epävireestä viisua, jonka tahtihin Arakorni ja Lekolasi tanssii pöyrällä. Roto pörräs käsivarret leviällä nurmikentällä.
”Kattokaa poijat, m’oon Kvaihiri!” se huuteli.
Samppa liittyy Roton seurahan, ja yhyres ne toikkarootti ja mallas lentämistä.
”Kauhia ilimataistelu! Pommitetahan Häjyjä! Ny tipahtaa vetelä!”
”Varo, pyrstöstäs tippuu höyhenet!”
Lopuksi känääset teki mahalaskun nurmikolle ja sammuuvat.
Pentti ja Mats hornas jo puun alla ja Arakorni ja Lekolasi oli nukahtanu pöyrälle. Vähäkö Komiaa jurppiis aamulla ku se herääs tukka kalijavellis…
Kinli ja Purumiri enää piti vahtia kantohon kenaallen. Yö oli leppiä ku linnun maito; vaikka mualla oli talavi tuloollansa, niin Pröystöömettäs kukat vaan kukkii ja luomat puluputti.
”Oi Elli, Elli, sä ihanaanen”, Kinli haikaali.
”Kirurkisesti kiristelty ämmä”, Purumiri äräji, ”Muovista kikitki…”
”Et sano pahaa sanaa Ellistä!” Kinli hikeentyy, ”Minkä tua iällensä mahtaa? S'on reilu frouva vaan. Oi Elli, Elli…”
Purumiri muraji jotaki itteksensä hetken aikaa ja konttas sitte taas korveelle. Sahti rupes olohon vähis, mutta sai äijä viälä vähä kaaloottua pohojalta.
Se rojahti taas Kinlin viärehen, ja yhtäkkiä rupes rääkymähän.
”Mikäs sullen tuli?” känäänen kysyy.
”Elli! Se ku puhuu mun pääni sisällä”, Purumiri vänäätti, ”Se sanoo mulle, notta mä oon valehtelija ja kälttäri, joka himoottoo sormusta. Haukkuu mut pystyhyn!”
”Ei se varmahan tosisnansa”, Kinli yritti lohoruttaa, ”Sitä vaan pisti vihaksi, ku sä menit sanomahan siitä rumasti.”
”Se tiätää. Mä kun saisin sen sormuksen, niin me isseen kans näytettääs pöyröölle mitä kuuluu ja kuka käsköö. Ajettaas ne rumahiset Kivilakialta…”
”Kai s'on jokahittellä hinku siihe rinkulahan”, Kinli toppuutteli. S'ei oikeen tiänny mitenkä olis toista lohoruttanu. Kituusen miälestä isojen miästen ei trenkää rääkyä, ”Se vaan on sellaanen, notta sitä teköö miäli. Ei sun ny tartte tuon takia ruveta prääsäämähän. S'on aamulla aiva erilaanen meininki, ku nukut pääs seleväksi, rupiaa olohon jo myähä.”
Ja niine hyvinensä Kinli pani maata ja rupes saman tien hornaamahan.
Purumiri jatkoo väninäänsä ja itteksensä mutajamista vielä hetkuusen, mutta sitte seki sammahti Kinlin vierehen.
Roto heräs aamulla ku aurinko paistoo sitä häjysti silimihin. Olo ei ollu häävi, käret tärisi ja mahaa väänti. Samppa havahtuu toisen liikehrintähän, ja yhyres känääset lähti kattelemahan suuhunpantavaa ja jätti muut koisaamahan.
Ne miettii menemistä takaasin pilivenpiirtäjähän, josko Ellin keittiöstä löytyys jotaki suolaasta, mutta rappusilla niitä tuliki Elli itte vastahan.
Se roikootteli aina vaan hihattomas ja syväätte uurretus tantus ja naama oli kovettua tämmis. Känääset tunti olevansa meleko rössööksis sen rinnalla.
”Teitä mä ettiinki”, se julisti, ”Tulukaa mun fölijyhyn.”
Känääset seuras nyhtyriä Elliä luoman rantahan. Sielä pönötti jonku kränkyn päällä kooli. S'ei sunkaan ollu mikää tavallinen pesufati, hopiaa lanttalauree ja reunoos viälä monemmoosia kruusauksia.
”Täm'on mun Koolini”, sanoo Kalatrieli samalla, ku otti luomasta kirkasta vettä touppihin ja kaatoo koolihin.
”Tähän ku kattoo, niin näköö monemmoosta. Mennehiä, tulevia, nykyystä… Mutta pitää olla varovaanen! Näyystä on joskus vaikia ottaa tolokkua, ja jos niiren perusteella rupiaa konhottamahan, voi tulla vaivaasia”, se lauteeras.
”Kuink’on, tohorittako vilikaasta?”
Roto vahtas epäluuloosna koolia.
”Mitenkä voi farista nähärä muuta ku oman naaman? Minen usko tuallaasehen kyllä yhtää, kuriillas yrität meitä narrata.”
”No ei väkisten”, Elli alakas, mutta Samppa – jok’oli aina ollu vähä herkkäuskoonen – tuli välihin.
”Mä katton! M'oon aina halunnu nähärä komeetten taikoja!”
Samppa tormas koolin työ ja kurkkas reunan ylitten. Este ei tosiaan näkyny muuta ku pohojaa, mutta sitte kirkas vesi rupes hämärtymähän, ja Sampan silimään eres aukes Kotolakian pellot.
”Hei! Mä nään meirän taloon täältä!” Samppa hihkaasi.
Roto tuli äkkiä kattomahan kans, ja oikeen toresta veten pinnalla näkyy Pussiaasenloukkoo.
Känäästen kattelles kuva alakas muuttumahan: vihiriät vainiot katos ja niiren tilalle tuli mustaa, kivettyä maata. Pussiaasenloukoon kaks’fooninkinen hävis ja sen tilalla kohos uusia rakennuksia, joit'ei oikeen saattanu talooksi sanuakkaa. Ankian färisiä isoja laatikoota, joiren seinis oli omituusta pränttiä: Citymarket, Prisma, Anttila… Känääset tavaali tätä mitää ymmärtämätä.
Kuva muuttuu taas ja ny oltihin yhyren laatikon sisällä. Hyllyjä riitti silimänkantamattomihin ja kaikki notkuu tavaraa. Ilimeesesti kysees oli jonkullaanen kauppapuori, mutta aiva hanitoon.
Väkiä vaelteli hyllyjen välis ruuhkaksi asti hakien tavaroota jota tartti, mutta löytämätä niitä. Kaikki näytti väsynehiltä ja tressaantunehilta, kersat itki ja vanahemmat tappeli.
Sampalta pääsi huuto: ”Tua on meirän issee!”
Vanaha paappa lykkäs työllä ja vaivalla kukkuraasta kärryä. Sen pyörät meni mihkä sattuu niin notta sit'ei saattanu ohojata ensinkää, ja muitten kärryjä oli koko aijan tiellä. Melekeen veret silimis faari yritti tavata kauppalistaa ja katteli ympärillensä eksynehenä. Mihinä osastolla on sokuri?
Roto ja Samppa ei enää saattanu kattua. Ne kääntyy nopiaa pois koolin äärestä.
”Mitä kauhiaa Kotolakialla oikeen on menos?” Samppa kilijuu, ”Meirän issee tuallaases hallis hukas! Mun pitää lähtiä äkkiä kotia!”
”Mähän varootin”, sanoo Elli, ”Muttei hätä välttämäti oo tämän näköönen. Niinku mä sanoon, kooli näyttää mennehiä eli tulevia. Voi jopa olla, nottei tälläästä kauhiaa tuu tapahtumahan ikäpäivänä.”
Rotua pisti raakasti vihaksi, ku Elli tuolla lailla Samppaa huuratti. Yhtäkkiä se kriuhtaasi sormuksen plakkaristansa ja nakkas maahan.
”He! Pitäkää rinkulanna! M'oon kyllääntyny tähän urakkahan. Me lähäretähän Sampan kans kotia kattomahan, nottei meirän maille pykätä mitää Citymarkettia, mun'ei oo pakko tanssia komeeren pillin mukahan. Jos tua sormus teitä nuan rassaa, nii viä se itte Möröönperälle, tai paa taskuhus!”
Elli katteli ahanahasti maas ajelehtavaa sormusta.
”Ei niin etteikö mun mieleni tekisi… Ruman Vallesmannin tilalla teill'olis Emäntä! Ei ruma, vaan ihana ja samalla kauhia niinku pesäpallosarijan purotuspelit. Komia ku uus navetta, leviä kun laron ovi, petollinen ku maaliskuunen neva! Kaikki mua lempiis, ja samalla pelekääs ku ruttua!”
Ja silloon Kalatrieli muuttuu Roton silimään eres: s'ei ollu enää kinnattu ja laitettu, vaan aiva oikiasti nuari ja notkia. Se näytti aiva hohkaavan valua, mutta vaikka s'oli komia, niin samalla sen silimät kiiluu hirviästi.
Känääsillä rupes pultut tutajamahan. Tätä frouvaa olis pakko totella, tai tulis rumihia.
Kalatrieli nosti kättänsä ja noukkii sormuksen ylähän; meinas pistää plakkarihinsa, mutta muuttiki sitte miälensä. Valo himmeni, ja känäästen eres seisoo taas Elli aiva tavallisena.
”Ei kuulkaa, klopit, ei mull'oo aikaa Möröönperälle lähtiä. Mull'on parturi ens viikolla, pitää värijätä juurikasvu! Kyllä teirän vaan pitää tämä killutes ottaa.”
Ja niin Kalatrieli löi Isoon Sormuksen taas Roton kätehen ja paineli tiähensä.
