Kuurestoista luku: Jortani
Niin se kökkä sitte lähti Pröystöömettästä soutelemahan Jortania päin. Känääset täräji este paattien pohojalla aiva varmoona, notta koko sakki viälä hukkuus, mutta ku oli aikansa reissattu, eikä venehet ollu ruvennu falskaamahan, rauhoottuu ne pikkuhilijaa. Tai ainaki lakkas huutamasta.
Muut oli kyllä tärkiää vesillä. Venes oli oikeen nätty kulukupeli täs vaihees, säästyy sekä kintut että aikaa. Arakorni räknääli pääsnänsä, notta tällä vauhrilla tultaas Jortanille jo samana ehtoona ja Ryskäyskoskillekki päästääs muutamas päiväs.
Pröystöömettän leppiäs ilimapiiris oli kaikki vähä niinku rentoutunu ja tunnelma oli oikeen rattoosa venehiskin. Ilima oli viäläki komia ja virta kulijetti kökän kulukupeliä aiva ittellänsä, niin nottei tarvinnu eres olla airoos.
Arakornille passas vähä hilijaasempiki vauhti täs vaihees – s’ei ollu nimittään ittekkää viälä selevillä, mihkä suuntahan kuluku kävis ku kökkä pääsis koskille asti. Sitäpaitti paree oli antaa kaikkien huilata, ku viälä voi; myähemmin niitä joutuus varmana prissaamahan.
Ehtoopualella tultihinki sitte isoomman joen haarahan. Komia ja leviä oli toresta Jortani; vetet kuahuu ku vastalaskettu kalija tuopis ja rannoolla kasvoo julumettuja korpikuusia.
Kökkä teki yöleirin joen länsirannalle ja jakoo vahtivuorot: täälä Pröystöömettän ulukopuolella pitääs taas ruveta pelekäämähän pöyröjä.
Aamunkois matka jatkuu taas. Seuraavat kaks päivää kulijettihin aamusta iltamyöhähän. Känääset rupes taas olohon rössööksis, mutta hyvänä pualena paatiis oli ainaki se, notta matkates saattoo välillä ottaa tirsatki.
Maastoki alakas muuttua. Puut oli hävinny kokonansa, eikä Jortanin rannoolla ollu enää ku flataasta lakiaa. Pohojalaasilla ny ei sinänsä oo mitää lakiaa vastahan, päiv'vastoon, mutta tämä ei ollu niinku Kotolakian viheriät pellot: kuallutta mustaa maata, rumaa ja ankiaa. Ilimaki muuttuu; Pröystöömettäs oli ollu vuarenaijoosta piittaamatoon ainaanen kesä, mutta sen rajojen ulukopuolella talavi sai taas kökän kii ja rospuutto alakas.
Yhtenä päivänä Samppa rupes toimittamahan Rotolle:
”Mä näin sitte omituusta unta tänä aamuna.”
Roto käski Samppaa kertomahan unestansa, tähän vaiheesehen sopiiski piäni kevennys, mutta Samppa sanoo notta täm’oli ollu enämpiki painajaanen.
”Me ku noustihin taas ennen aurinkua, nii olin viälä vähä unella ku soureltihin. Tierä torkahrinko siinä vai mitä, mutta yhtäkkiä mä hämäräs näin, notta meirän peräs tuli virras oksanpätkä.”
Roto huomautti, notta oksaa ja kaikalesta ailehtii joes vaikka kuinka, mutta Samppa jatkooki:
”Emmä ny millekkää oksalle rupiaasikkaa hyppimähä, mutta täm’ei ollukkaa aiva tavallinen. Sill'oli vappunenä!”
Muita känääsiä tämä rupes naurattamahan, ja Samppa muuttuu nyrryn näkööseksi, mutta Arakorni ei virnuullu.
”Lonksutes”, se sanoo, ”S'on seuraallu meitä jo pari päivää. Mä ku jo luulin, notta me saatihin se Pröystöömettäs karistettua, mutta se ietuna löytää meirät aina! Ku tulis likemmäs niin kävisin tuikkaamas puukoolla…”
Rotua rupes aiva raistelemahan.
Kökkä pysähtyy pualisellen taas länsirannalle, vuoli puusta tikkuja ja käristi Nurmoon panaania nuotiolla.
Nyhän Purumiri oli ollu jonkillaases täpinäs jo pari päivää. Samppa oli sitä pitäny silimällä ja huomannu, kuinka se kuikuuli Rotua. Ny se teippas nuotion ympärillä niinku sill'olis ollu kusiaasia kalsariis.
Arakorni tuata hetken aikaa katteli, ja lopuksi kysyy mistä kenkä puristi.
Purumiri tiätysti heti rikuneeraamahan:
”Hyvähän sun on venees kenaalla! Huvittaaskos kertua meille muillekkin, notta mihkä täs ollahan menos? Vai souretahanko saman tien maaliman tappihin asti?”
Arakornia ei kumminkaa huvittanu tällä kertaa lähtiä kränähän. Se selosti aiva rauhallisena suunnitelmansa: ku kökkä pääsis Ryskäyskoskelle asti, jätettääs venehet ja lähärettääs jalaan itähän päin, Lakianlarvan läpi.
Siinä vaihees alakas Kinli:
”Vai Lakianlarvallen? Siit'ei tuu kuule mitään päiväkävelyä, tieräksä minkälaasta siel’on? Rupiaa maasto niinku kohuamahan, välistä joutuu kaahimahan ylämäkehen monta kymmentä metriä ja sitten taas alahallen! Tinkipakka ei ollu viälä mitää, s’oli vaan yks ylämäki. Ja sitä seuraa viälä oikeen petollinen neva.”
Purumiri oli Kinlin kans samaa miältä, notta sinne ei trenkääsi lähtiä.
Ny jo Arakorniki raihaantuu ja rupes utelemahan, olisko herroolla sitte parempaa eherotusta.
Purumiri oli sitä miältä, notta kökän pitääs tormoottaa suoraa Kivilakialle ja Kuikuululinnahan asti.
”Ai jaa?” Arakorni alakas, ”Sä näkisit vissihin tärkiää tuan sormuksen issees kouras. Emmä sokia oo! Sinne ny ei ainakaa.”
”Ja sä vissihin vielä tärkiempää Vallesmannin sormes!” karijuu Purumiri, ”Meinaat, notta toikkaroorahan suoraa Möröönperän porstuahan, vai? Luuleksä oikeen tosisnas, notta tua pahaanen pääsöö nakkaamahan sen killuttimen Kurmootespakkahan?” se uteli ja osootti Rotua.
”Vallesmannihan äkkää meirät heti, ja sitte ei jää kestää jälijelle ku märkä läntti! Kivilakialla me ainaki voitaas lyörä Pimiäkartanon Isäntää sen omalla sormuksella.”
Roto yritti tulla välihin ja rauhoottaa tilannetta, ennenku jompikumpi kriuhtaasis puukoon tupesta. Se eherotti, nottei päätettääsi mitää ennenku tultaas koskille. Sitte vois vaikka taas nakata lanttia.
Kumpiki miäs lakkas sentähän huutamasta, mutta vilikuuli toisiansa ilikiää koko aijan, ku valakia sammutettihin ja venehet punnattihin taas vesillen.
Matka jatkuu ankees tunnelmis. Arakorni ja Purumiri mökötti, ja Kinli murehtii jo etukätehen Lakianlarvaa. Känääsiltä oli Nortti kaikki, niin notta neki rupes simppaalemahan. Ainua hyväntuulinen oli taas Lekolasi: soutelu oli asialtaasta reenaamista ens kesän pesäpallosarijahan.
Iltapäivällä alakas taas tihkaasemahan: tuli koski vastahan.
”Oho,” huuti Roto, ”Emmä äkännykkää, notta mollahan jo Ryskäyskoskilla.”
”Ei täm’oo Ryskäyskoski”, selosti Arakorni, ”S'on isoompi ku tämä. Mutta tarpeheksi vaikia täm’on kumminki. Meirän pitää kantaa venehet tästä ympäri.”
”Et sitte tuata ennemmin muistanu?” äkääntyy Purumiri, ja kränähän siitä olis taas tullu, jonsei Jortanin itärannalta olsi alaannu kauhia kivisaret.
Pöyrööthän sielä oli, ammuskelemas kökkää ritsoolla. Kivemmurikat otti vaan kipiää, kun ne osuu kunnolla, menis kohta joltaki silimä… Saanu siinä eres veneetä ohojattua; kökkä rupes väkistekki ajaantumahan koskehen.
Känääset tiätysti huutamahan ku syötävät. Muut meloo selekä vääränä; jos koskehen jouruttaas, menis veneet kyllä pillanpäreeksi.
Niinku ei kökällä jo olsi ollu tarpeheksi hätä – ny ilimaantuu itärannalle mustanpuhuva varijo.
”Häjyt tuloo!” rääkyy Roto.
Kaikki rupes siinä huutamahan ja täräjämähän. Onneksi Lekolasi pysyy kummiki räillänsä: se vetääsi Elliltä saamansa ritsan ja kourallisen sepeliä plakkaristansa ja tähtäs mustahan varijohon.
Komia osas napakymppihin. Rannalta kuuluu kauhia rääkääsy ja varijo katos. Pöyrööt ku tämän näki, niin lähti kaikki lipettihin. Kökkä sai rauhas sourella venehensä länsirantahan.
Muut tiätysti Lekolasia onnittelemahan. Vaaranpaikka oli taas yhyristäny kökän, ja kaikki hairas aiva sopuusasti venehien lairoosta kii ja alakas retuuttamahan niitä kosken ympäri.
Ilta oli taas alakanu pimenemähän, ku kökkä sai taas paattinsa vesillen. Arakorni piti ny kumminki jöötä ja pani kökän jatkamahan, Ryskäyskoskille ei ollu enää pitkä.
Kaikkia ramaasi jo aiva kauhiasti, mutta väkiste piti vaan jatkaa. Arakorni oli ollu kummini oikias: väipähröksen päästä tultihin uusille koskille, ja isoot ne toresta oliki!
Roto oli luullu, notta on alakanu sumu nousemahan, mutta se oliki vesihöyryä. Koskien vetet kuahuu niin voimalla, notta piäniä piskoja nousi ilimahan. Kivikkoonen joen uoma näytti siltä, ku joku olis kaatanu usiemmanki pullollisen fairia vetehen. Maasto oli taas ruvennu kohuamahan, ja ny oli kökän ympärillä korkiat kiviseinät. Roto tunti ittensä aika lailla känääseksi tämän sumuusen rotkon pohojalla.
