Seittemästoista luku: Toppi kökällen
Arakorni ohojas entisen yhyreksän ja nykyysen kahareksan kökän Jortanin läntiselle rannalle. Kertooli sitte kuinka s'oli ennenvanahaan pruukannu olla vallan suatuusaa seutua; ei ollu paisunnat tai pöyrööt palio piinannehet.
Illan tullen Arakorni alakoo pyäriä ku piaru nahkahousuus. Roto sitä siinä ihimetteli, mutta havaannoovat sitte yhyres pöyröölaumojen olevan liikentees vastarannalla. Kyllä siinä jokahitten pultut tutaji kun tuli aika mennä maata, mutta pöyrööt ei tullu lähellekään iliman tohorittajia - känäästen kuorsaus kun peliättääs riskimpääki miästä.
Aamulla kökkä heräs hyvähän kaffin hajuhun. Lekolasi, joll'oli ollu viimmeenen kipinämikkovuoro, oli sitä aikansa kuluksi keitelly. S'oli myäs putsannu leiripaikan, lakaassu neulaset ja riot pois sekä halakoonu jukelittoman kasan klapia valakiaa varten. Mettänviheräs taisiki olla vähä silikkihinkkurin vikaa…
Ku aamukaffit oli juatu ja muutoonki heräälty, komenti Arakorni kökän rinkihin valakian ympärillen. Ny pitääs viimmeen ja vihiroon päättää mihkä suuntahan lähärettääs. Ja mialuuten iliman puukkoja…
Purumiri ilimootti, notta sen miälipires pitääs olla jo kaikillen selevillä ja istuu vähä syrijempähän hörppäämähän kaffiansa.
Muut sitä sitte pahkuloomahan. Mentihin itähän eli etelähän, niin köpelösti varmahan kävis. Lopuksi Arakorni kyllääntyy saman asian kans värkkäämisehen ja tuumas, notta ku Roto oli kerran tuan sormuksen vaivooksensa ottanu, niin sais itte päättää mihkä menöö.
Roto meinas, notta tälläänen järiestely ei välttämäti ollu aiva oikeuremmukaanen, mutta minkäs tuollen teit?
Se sanoo tarvittevansa pikkuusen aikaa pähkäälyyllensä, ja niine hyvinensä hyppäs pystyhyn ja marssii äkääsnä mettähän.
Muut antoo känääsen mennä, täytyyhän toisen ny saara rauhas teherä nuan tärkiä päätös. Sitäpaitti Lekolasi oli keittäny klapsakkaa valakialla; paree olis rumpata ittensä kunnolla täytehen, ku ei tiänny kuinka pitkä päivä oli eres.
Roto sillä aikaa tramppas pöpelikös käpyjä potkiskellen ja saratellen. Seuraavan kerran ku se Pilipon ja Elrontin näkis, niin tulis köpötestä. Sikäli, ku Roto olis kohta enää hengis ketää hyppööttämähän… Nurruusna se istuu kannonnokkahan ittiänsä surkuamahan.
Ei ollu Roto kumminkaa kauaa yksin. Purumirihan siältä ilimestyy puskan takaa ja mallas yllättynyttä, aiva niinku ei olsikkaa ollu vasiten Rotua hakemas. Känäänen vilikuuli äijää epäluuloosna, ku Purumiri muina miähinä tuli toimittelemahan.
”Ei trenkää sunkaa täälä yksistäs pitkin mettiä hortoolla”, se tuumas samalla, ku pasteeras Roton ympärillä, ”Tierä mitä hirveetä täski mettäs kortteeraa.
”Mun tuli sua aiva surku, ku se Arakorni rupes siihen lajihin panemahan. Asialtaasta olis avittaa kaveria, tai niin mä ainaki tuumasin, ja päätin tulla sua jeleppimähän.”
”Ei tartte auttaa”, muraji Roto, mutta Purumiri s'ei lähteny kulumallakaa.
”Kyllä s'on sakia miäs se Arakorni. Aiva älytöön suunnitelma lähtiä Lakianlarvallen. M'oon sitä koko aijan sanonu, notta Vallesmannista voitto sen omalla rinkulalla!”
Roto muistutti siihen välihin, notta Isoon Sormuksen kans asuulijoolla pakkas olla surkia loppu, mutta Purumiri vaan jatkoo paasaamistansa.
”N'on kaikki ollu jotaki Komeeta, taikka ihimemiähiä eli mitä lie ulukomaaneläviä, jokka on sitä fräkänny. Mä luulen, notta jos rehti pohojalaanen miäs ottaas sen asiaksensa, niin tulis aiva erilaasta jäläkiä. Jos Arakorni ei ilikiä, niin mulle kelepaa.”
”Olis se vaan poijat komiaa, ku karahutettaas Vallesmannin markille puukoot tanas ja ruvettaas körmyyttämähän pöyröjä!” Purumiri haaveeli, ”Se sormushan olis aiva äikkis mulle, mä johtaasin Kivilakian miähet voittohon ja kunniahan.”
Roto havaatti, notta ny oli sormus vieny lopunki holtin Purumirin päästä. Olihan miäs jo piremmän aikaa hiniööny sitä, mutta jotenki saanu pirettyä ittiänsä niskasta kii. Roto tartti ny pakosuunnitelman, ja vähä äkkiä.
Ku ei muutakaa keksiny, niin päätti sitten, notta suara toiminta on parasta:
”Usko ny jo, notta sormusta ei tipu!” se karijaasi ja pisti rinkulan saman tien sormehensa.
Purumiri vahtas paikkaa, mihinä Roto aiva selevästi oli viälä äsköön ollu. Sitte se raihaantuu:
”Vai sillä lailla! Ei luateta enää miähen sanahan, vai? Tairakki olla Vallesmannin kaveria, viät tuan helyn suoraa sillen. Tuu takaasin ja tappele reilusti! Mä sotken tuallaasen rääppöön suahon!”
Purumiri pyärii ku fyrry hurrikaanis sen kannoon ympärillä, millä Roto oli istunu ja manas sen perähän. Lopuksi se hojaantuu ja kuuppas mättähien välihin. Tömährys vissihin toi takaasin sen järienki:
”Voi, mitä m'oon oikeen menny teköhön?” miäs kyseli tyhyjältä mettältä, ”Roto! Roto, hei, emmä tosisnani! Tuu takaasin vaan!”
Mutta Purumiri kailootti turhaa, Roto ei ollu jääny sen hoitturoontia kattelemahan.
Roto paineli hippulat vinkuen pitkin korpia. Suunnasta s’ei ollu enää selevillä ollenkaa, mutta pääasia siinä oliki teherä maharollisimman isoo rako sen ja Purumirin välihin.
Känäänen kaahii etehen sattunehen pättärehen päällen ja tuli sitte jonkullaaselle kivetylle aukialle, jonka keskellä pönötti rapujen pääs kovettu kivinen lavitta. Roto kiipes huviksensa raput ja istuu lavittallen.
Nyhän Roto oli kulijeskellu sormuksen vaikutuksen alaasena niinku sumus varijojen maas viimmeeset minuutit. Ku se istuu alahan selekis maalima sillen, niinku karteekit olis veretty pois silimään erestä. Roto oli tiätämättänsä istahtanu Kyttäyslavittalle Vahtoopakan huipulla, mistä muinaaset lännen ihimiset oli pruukannu silimäällä valtakuntaansa. Sieltä näki latomereltä oikialle merelle ja viälä pikkuusen matkaa takaasinki.
Roto ihaali aikansa lännen maisemia ja käänti sitte kuriillansa silimänsä itähän. Sit’ei tiätenkää olsi passannu teherä – Roto ku ei ollu ainua, joka kuikuuli Etelä-Pohojammaata korkialta paikalta. Vallesmannihan sieltä vahtas Pöyröömarkin lakian ylitten Rotua vastahan.
Känääsellä hyppäs syrän kurkkuhun. Se kriuhtaasi äkkiä sormuksen sormestansa ja poukkas viälä varuuksi lavittan alle piilohon. Tuntuu ku Vallesmannin silimä olis hakenu känäästä ikuusuuren, mutta lopuksi se kyllääntyy vahtaamahan samaa pättärestä ja kääntyy kattelemahan jotaki vähä miälenkiintoosempaa.
Roto tuli pultut tutaaten pois lavittan alta.
”Ny piisas!” se meuhkas, ”Niinku ei olsi tarpeheksi paha piilootella häjyyltä ja pöyrööltä, ny on Pimiäkartanon isäntä ittekki iskeny silimänsä muhun. Joku ietunan lonksutteleva jefreettari seilaa peräs ja omia kökkäkaveriansakki saa juosta pakohon! Mähän meen ja nakkaan tämän sormuksen sinne vuaren kitahan!”
Roto marssii pää pystys raput alaha ja lähti tyrniää kohoren leiripaikkaa. Muisti sitte yhtäkkiä Purumirin ja, ku ei voinu olla varma mihinä täm’olis kytiksellä, pani taas sormuksen sormehensa ja lähti hiipparoomahan varovaasta kohoren muita.
Seittemän jälijellä olevaa kökkäläästä oli jääny valakian äärehen lusikoomahan klapsakkaa ja toimittamahan, ku Roto oli painellu pusikkohon. Ku aika alakas tulla pitkäksi, kekkas Mats ruveta välittämähän vetoja siitä, mihkä suuntahan Roto päättääs lähtiä. Rahaa ei ollu tosin kellään, niin notta pelimerkkien kans piti käyttää vähä miälikuvitusta…
”Elikkä Lekolasi lyää kolome Nurmoon panaania vetua, notta Roto menöö Kuikuululinnahan”, räknääli Mats, ”Entäs sä, Purumiri? Kumpaa sä veikkaat?”
Ku vastausta ei alaannu kuulumahan, kääntyy kaikkien päät ja havaattihin, notta Purumiri oli karonnu ku piaru Saharahan. Kaffikuppi vaan oli jääny kivensyrijälle kenaamahan.
Silloon äkkäs Arakorni, notta kello oli jo törkiän palijon, eikä Rotua näkyny takaasin. Pahaa epäällen komenti se silloon koko konkkaronkan känäästä hakemahan.
Mats ja Pentti lähetettihin etelähän, Kinli ja Lekolasi pohojoosehen; itte Arakorni sanoo kiipiävänsä Vahtoopakan huipulle – sieltä ku näki saasanua koko Etelä-Pohojammaan.
Samppaa ei tohtinu päästää korpehen, sill’oli tua suuntavaisto sev’verran heikko. Niinpä se jätettihinki kipinämikoksi.
Samppa istuu kaikes rauhas tuuhastamas valakian kans, ku yhtäkkiä joku hairas sitä niskavilloosta kii ja kiskaasi ylähän. Känäänen kattoo taaksensa, mutt’ei nähäny ku tyhyjä ilimaa. Samppa teki niinku Kotolakian väki aina vastaavas tilantees, elikkä rupes rääkymähän.
Roto kiskaasi sormuksen pois sormestansa ja käski Sampan tukkia turpansa ja ruveta pakkaamahan: Pussiaasen nuari herra oli ny päättäny lähti Möröönperälle, ja renki lähtis fölijyhyn.
Tämän ku kuuli rupes Samppa uurestansa prääsäämähän, mutta ei auttanu itku markkinoolla; väkisten piti Sampan hakia reppunsa ja lähtiä Roton kans.
Känääset valakkas yhyren venehen rannasta ja pärvötti kettingin, jolla s’oli kiinni rantakoivus. Tuskalla saatihin paatti sourettua vastarannalle Sampan voivootelles koko aijan. Koski meinas aiva imaasta känääset, mutta ku Roto selekä vääränä hosuu airoos, niin saatihin se kirunkirun vältettyä.
Itärantahan ku pääsivät, piilootti känääset venehensä pusikkohon ja lähti reput täynnä Nurmoon panaania toikkaroomahan Lakianlarvan pättärehien ylitten kohti itää, Möröönperää ja uusia seikkaaluja.
Täs on Isoon sormuksen isännän ensimmääsen kirijan, Yhyreksän kökän, loppu. Roton ja kumppanien tarina jatkuu seuraavas kirijas, Kaks komiaa pytinkiä (melekeen kun Lakeuren Risti).
