Arvostelut

Mete Sasioglun Kuninkaan Paluu -arvostelu

Taru Sormusten Herrasta: Kuninkaan Paluu, Yhdysvallat / Uusi-Seelanti 2003

The Lord of the Rings: The Return of the King, USA / New-Zealand 2003

Ohjaus

Peter Jackson

Käsikirjoitus

Peter Jackson, Fran Walsh ja Philippa Boyens J.R.R. Tolkienin romaanin pohjalta

Tuotanto

Peter Jackson, Frances Walsh ja Barrie M. Osborne

Pääosissa

Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen ja Orlando Bloom

Ensi-ilta

17. joulukuuta 2003

Nyt se on sitten viimein nähty. Koko Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogia. Ennen varsinaisen analysoinnin ja arvostelun aloittamista selitän lyhyesti elokuvan lähtöasetelmat. Koska suurin osa tämän arvostelun lukijoista tuntee todennäköisesti tarinan kuitenkin ennalta, selostan sen vain lyhyesti.

Helmin syvänteen taistelu on päättynyt, mutta taistelu Keski-maasta on vasta alkamassa. Sauron on kokoamassa joukkojaan ja on pian valmis aloittamaan varsinaisen sotansa Keski-maan vapaita kansoja vastaan.

Gandalf, Aragorn ja kumppanit hakevat Merrin ja Pippinin tuhotusta Rautapihasta, jonka jälkeen lähdetään jälleen kohti vanhaa kunnon Edorasia. Siellä Pippin lankeaa Sarumanin Palantír-näkökiven pauloihin ja paljastaa itsensä Sauronille. Pippin ei ole enää turvassa, sillä vihollinen etsii nyt häntä. Gandalf lähteekin viemään tätä turvaan kohti Gondorin valtakunnan mahtavinta kaupunkia, Minas Tirithiä, jossa ihmiskunnan tulevaisuus tullaan lopulta ratkaisemaan?

Samaan aikaan Frodo ja Sam lähestyvät Mordorin maata petollisen oppaansa Klonkun kanssa, joka pyrkii kylvämään eripuraisuutta hobittien välille. Klonkun mielessä kytee suunnitelma Frodon päänmenoksi ja sormuksen saamisesta itselleen. Cirith Ungolin solassa ystäviämme vaaniikin kaamea vaara, joka on koitua heidän kohtalokseen?

Gandalfin ja Pippinin oleskellessa Minas Tirthissä lähtee Rohirrimkin Gondorin avunpyynnön seurauksena ratsastamaan kuuden tuhannen keihään voimin kohti Pelenorin kenttiä. Matkalla yllättävä vieras Rivendellistä tuo Aragornille uudelleen taotun Narsil-miekan. Aragorn alkaa olla sinut itsensä ja tulevan asemansa kanssa ja päättää lähteä hakemaan apua taisteluun Kuoleman kulkuteiltä, joille kukaan elävä ei ole uskaltautunut. Mukaan lähtevät tietysti myös erottamattomiksi ystäviksi muotoutuneet Legolas ja Gimli. Kuoleman kulkuteiden syvyyksissä joutuu Aragornkin viimein ottamaan Isildurin Perijän tittelin haltuunsa. Kuningas on palannut!

Kuninkaan paluu on kenties upein eeppinen suurelokuva mitä on koskaan valkokankailla nähty. Ohjaaja Peter Jackson ei ole suurten taistelujaksojen keskelläkään unohtanut tarinan henkilöiden voimaa ja juuri noissa henkilöissä ja heidän välisissä suhteissaan koko elokuvan voima piileekin.

Pidin kahdesta edellisestä trilogian osasta kovasti, mutta Kahden Tornin kohdalla oli pakko myöntää, että välillä tarina kyllä junnasi paikallaan. Mitään varsinaisia suuria käänteitä kun ei tarinassa tapahtunut. Sormus ei päässyt vielä Mordoriin, eikä vihollisena toiminut pääpiru Sauron vaan tämän kätyri, Saruman. Trilogian kolmannessa osassa alkavatkin tapahtumat sitten vyöryä eteenpäin kovaa vauhtia ja se osoittautuukin trilogian parhaimmaksi osaksi. Kaikki henkilöt Gondorin käskynhaltija Denethoria lukuun ottamatta on jo esitelty eikä minkäänlaisia alustusvaiheita tarvita. Tarina sisältää myös varsinaisen loppukliimaksin, joka aiemmista osista on puuttunut.

Kahden tornin teatteriversiossa elokuvan rytmi oli hieman epätasainen eri tapahtumien hyppiessä puolelta toiselle. Ongelmista voidaan tosin syyttää lähinnä alkuperäistä kirjaa, jota oli hyvin vaikea sovittaa normaaliksi, toimivaksi elokuvaksi. Kaikeksi onneksi tarinan hajautuminen ei osoittaudu Kuninkaan paluussa ongelmaksi. Vaikka tapahtumat välillä siirtyvätkin nopeasti paikasta toiseen ovat siirtymät luonnollisempia kuin edellisessä osassa. Ehkä tämä johtuu siitä, että tällä kertaa henkilöt tuntuvat olevan fyysisesti lähempänä toisiaan, sillä voihan Minas Tirthistä nähdä suoraan Mordoriin. Hahmojen kohtalo on tässä osassa myös linkitetty toisiinsa paremmin. Aragorn ja kumppanit ovat selvästi riippuvaisia Frodosta ja päinvastoin.

Kuninkaan paluu toimii elokuvana parhaiten, koska se on kirjanakin kaikista osista eniten elokuvaksi sopiva. Sen aikajana on lyhyt ja dynaaminen täynnä mitä erilaisimpia tapahtumia. Elokuva sisältää ehdottomasti koko trilogian upeimmat toimintajaksot unohtamatta kuitenkaan intiimejä, liikuttavia kohtauksia. Elokuvassa ei ole varsinaista prologia, mutta siinä on kohtaus, jossa näkee miten sormus päätyi Klonkun haltuun. Aiempien osien tapahtumia kerrataan tosin pitkin elokuvaa kierrättäen vanhaa materiaalia.

Taistelu Pelenorin kentillä on tietenkin Kuninkaan paluun keskeinen tapahtuma kattaen puolet koko elokuvan 200 minuuttisesta kestosta. Sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua koko elokuvahistorian suurimmaksi ja näyttävimmäksi taisteluksi. Helmin syvänne oli todella vain alkua, uskokaa pois! Jännitystä on vaikea sanoin kuvailla örkkien, peikkojen, eteläisten ja merirosvojen matkatessa kohti sotaa. Minas Morgulin porttien avautuminen on varmasti yksi elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia.

Sotatoimet ovat elokuvassa uskottavia ja hyvin toteutettuja. Vihollisjoukotkin ovat vaihtelevia koostuen mitä erilaisimmista vihollisista. Tuon suhteen Helmin syvänteen taistelu toisessa osassa oli hieman kuiva. Vihollinen oli melko kasvoton. Kuninkaan paluussa tosin ihmetyttää itäläisten täydellinen puuttuminen, sillä edellisessä elokuvassa heitä kuitenkin esiintyi. Eräs toinen asia, joka minua kismitti oli taivas. Kirjoissa sitä kuvattiin pimeäksi eikä aurinko noussut laisinkaan. Elokuvassa taivas on kirkas ja aivan normaali. Pimeys ja taivaan punertavat sävyt olisivat luoneet taistelusta vieläkin uhkaavamman ja vaikuttavamman. Muuten kyseessä on kuitenkin trilogian upein toimintajakso. Valtavat kivet lentelevät, rakennukset sortuvat, nazgulit lentelevät ilmassa ratsujensa selässä kylväen kiljunnallaan kauhua ympärilleen. Vihdoinkin vihollisen muodostama uhka tuntuu todelliselta, Kahdessa tornissa ei todellista vaaran tuntua nimittäin päässyt syntymään.

Kolmannessa osassa henkilöasetelmat muuttuvat melkoisesti ja se piristää todellakin kokonaisuutta. Edellisessä osassa lähestulkoon kaiken huomion keränneet Aragorn, Legolas ja Gimli ovat yllättäen tässä elokuvassa huomattavasti pienemmissä osissa. Päähuomion vievät nyt Gandalf, Pippin, Frodo ja Sam. Erityisen hienoa on nähdä Gandalfin roolin kasvavan edellisestä elokuvasta tämän noustessa johtamaan taistelua Keski-maasta. Pippinkin kasvaa pois aiempien osien hulluttelusta ja nousee yhdeksi tärkeimmistä henkilöistä. Myös Frodo ja Sam saavat paljon tilaa elokuvassa ja heidän merkityksensä kasvaa ensimmäisen osan tasolle. Oikeastaan he ovat tämän osan päähenkilöt.

Kolmannessa osassa kaikki henkilöt kasvavat henkisesti todella paljon ja tämä näkyy myös näyttelijöiden roolisuorituksissa. Suurin osa näyttelijöistä tekee tässä trilogian osassa parhaan roolisuorituksensa eikä kukaan ainakaan huononna edellisistä elokuvista. Elijah Woodista löytää näyttelijänä aivan uusia piirteitä ja hän on todella hyvä sormuksen riivaamana hobittina. Miehen ryömimistä Tuomivuoren rinnettä ylös katselee liikutuksen vallassa. Myös Andy Serkins jatkaa upeaa työtään Klonkkuna, joka varmasti tässä osassa karistaa katsojien päältä viimeisetkin säälin tunteet. Ian McKellen Gandalfina on jälleen mestarillinen ilmentäen mainiosti Gandalfin eri puolia. Hän on tunnettuna Shakespeare-näyttelijänä täydellinen valinta kyseiseen osaan.

Billy Boyd ja Dominic Monaghan tekevät myös hyvää työtä ja kasvavat hahmojensa mukana. Molemmat tekevät yhdet elokuvan parhaista roolisuorituksista. Kuitenkin koko elokuvan parhaaseen roolisuoritukseen yltää mies, joka on aiemmat osat kulkenut muiden varjossa. Kyse ei ole kenestäkään muusta kuin Sean Astinista, joka tulkitsee Frodon matkaseuralaista, Sam Gamgia. Astin pääsi jo aiemmassa osassa vilauttamaan todellisia näyttelijäntaitojaan, mutta tässä osassa hän todella näyttää yleisölle mihin pystyy. Hän nousee elokuvan todelliseksi sankariksi ja esikuvaksi osoittaen todellisen uskollisuuden ja ystävyyden merkityksen näyttelytyöllään. Astinin ilmeikkäiltä kasvoilta voi helposti lukea Samin eri tunteet ja ajatukset. Mies näyttelee roolin sellaisella antaumuksella ettei voi muuta kuin ihailla. Tuomivuori-kohtaus ja elokuvan loppu ovat varmasti miehen tähtihetket hänen tähänastisella urallaan. Muut näyttelijät tekevät edellisten osien tasoista varman hyvää työtä. Uusista näyttelijöistä John Noble hullun Denethorin roolissa on mainitsemisen arvoinen kyky.

Elokuvien teatteriversioiden ja pidennettyjen versioiden eroista on ollut hyvin paljon keskustelua eri yhteyksissä. Lähes poikkeuksetta pidennettyjä DVD-versioita pidetään parempina, koska ne syventävät eri henkilöiden taustoja paremmin. Kuninkaan paluussakin on materiaalia jouduttu jälleen karsimaan rutkasti pois ja säästämään se tulevaan DVD-versioon. Aiempien osien kohdalla on kritisoitu sitä, että elokuvien teatteriversiot olisivat voineet olla pidempiä, jolloin tarvittavaa materiaalia olisi voitu lisätä enemmän. Kuninkaan paluu rupeaa kuitenkin yli 200 minuutin kestollaan koettelemaan nykyisen teatterielokuvan rajoja. Elokuvan keston eli running timen suhteen tämän pidemmälle kaupallisen elokuvan kanssa tuskin voidaan mennä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Niinpä on mukisematta tyydyttävä tähän versioon ilman Sarumanin tuhoa, Faramirin ja Éowynin romanssia, Sauronin suuta ja Denethorin palantíria.

Tarkemmin ajatellen elokuva ei juuri kaipaa suurinta osaa edellä mainituista kohtauksista. Suurin osa niistä olisi vain hidastanut tarinan etenemistä. Etenkin Sarumanin puuttumista on aivan turhaan arvosteltu, se ei olisi mielestäni toiminut kokonaisuudessa. Nykyinen ratkaisu on parempi. Ainoastaan Faramirin ja Éowynin romanssia sekö Denethorin palantíria jää kaipaamaan. Nyt katsojien pohdittavaksi jää miksi Éowyn näyttää niin tyytyväiseltä Aragornin suudellessa Arwenia kruunajaisissaan. Aivan kuin tämän tunteet, jotka elokuvan alkupuolella leiskuivat vielä tulen lailla, olisivat vain yhtäkkiä kylmenneet. Toisaalta sormuksen tuhouduttua ja varsinaisten tapahtumien päätyttyä monet katsojat tuskin jaksavat edes kiinnittää moiseen huomiota. Denethor taas vaikuttaa teatteriversiossa vain raivohullulta ja epätoivoiselta mieheltä ja katsoja varmaankin ajattelee miten tämä mies on kyennyt ylipäätänsä hallitsemaan valtakuntaansa. Denethorin palantír olisi siis selittänyt monille paljon, joskin se olisi sekoittanut kirjaa lukemattomia ihmisiä vielä entisestään, koska Sormusten herra trilogia on maantieteineen ja lukemattomine paikkoineen ja torneineen melkoisen mutkikas kokonaisuus.

Kuninkaan paluun loppu on elokuvan ja koko trilogian hienointa antia: sormuksen tuhoutuminen, kotkien saapuminen, Frodon virkoaminen Minas Tirithissä, Aragornin kruunajaiset, kotiinpaluu ja Harmaat satamat ovat kaikki mitä upeinta ja liikuttavinta elokuvataidetta. Jos mikään näistä kauniista kohtauksista ei kirvoita silmistänne kyynelen kyyneltä, niin ihmettelen. Sen verran hyvän tuntuman on Jackson tiimeineen loppuun saanut. Elokuvassahan on varsinaisesti muutamakin loppua, mutta ne kaikki toimivat paremmin kuin hyvin, eivätkä ne yksinään olisi olleet lähimainkaan yhtä voimakkaita. Loppuja ei myöskään ole liikaa, sillä hahmojen myöhemmät vaiheet on jätetty kertomatta. Kaiken kaikkiaan elokuvan eri loput muodostavat yhdessä kokonaisuuden, josta Sormusten herran viimeinen osa tullaan varmasti pitkälle muistamaan.

Pitkällisen pohdinnan tuloksena voin sanoa, että mielestäni Kuninkaan paluu on trilogian paras osa. Siinä hahmot ja näyttelijät ovat parhaimmillaan ja tarina etenee vaivattomimmin. Se sisältää rutkasti kauniita kohtauksia ja kasan hienoja loppuja. Siinä on myös trilogian hienoimmat toimintakohtaukset ja paras musiikki. Trilogian viimeisessä osassa on laulu suuremmassa roolissa kuin aiemmissa osissa ja pääsemme mm. kuulemaan Merrin ja Pippinin laulua Edorasissa. Kolmas osa ei myöskään juuri sorru typerään huumoriin taistelun tuoksinassa ja tarinan henkilöitä uhkaava vaara tuntuukin tällä kertaa todellisemmalta kuin aikaisemmin. Mikä parasta, on Kuninkaan paluu myös kirjalle uskollisin trilogian elokuvista. Poistoja on toki jouduttu tekemään, mutta varsinaiset muutokset ovat hyvin vähäisiä ja laskettavissa yhden käden sormilla.

Loppuen lopuksi voidaan sanoa Peter Jacksonin tehneen historian onnistuneimman ja parhaimman elokuvatrilogian kaikissa suhteissa. Mies ei ole sortunut typeryyksiin elokuvia ohjatessaan ja on pitänyt kaikki langat käsissään jo seitsemän pitkän vuoden ajan. Hän on antanut elokuvayleisöille ympäri maailmaa jotain ennennäkemätöntä ja osaltaan palauttanut uskon nykyelokuvaan ja sen tulevaisuuteen. Tuskin kukaan olisi pystynyt parempaan. Päästetään siis Pete vihdoin ansaitsemaansa lepoon. Henkilökohtaisesti kiitän kaikkia faneja kuluneista vuosista, on ollut ilo jakaa kokemukset teidän kanssanne!