Pertti Husun Kahden Tornin arvostelu
Pitkän odottelun jälkeen elokuvateattereihin saapuu Peter Jacksonin ohjaaman Taru Sormusten Herrasta-trilogian keskimmäinen osa, Kaksi Tornia. Tämä osa on kaikkein vaikein filmatisoida, sillä se alkaa ja päättyy tyhjään
. Tapahtumat kiertävät tavallaan ympyrää. Näin ollen elokuvaa ei kannata edes yrittää arvioida itsenäisenä, vaan osana trilogiaa. Jacksonin ja kumppaneiden näkemys J.R.R. Tolkienin alkuperäistekstin sovittamisesta elokuvaksi on erittäin hyvä, muttei täydellinen.
Elokuva alkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Ainut takauma on ensimmäinen kohtaus, jossa näytetään Gandalfin ja Balrogin taistelu ja putoaminen Morian syvyyksiin. Kohtaus on loistavasti toteutettu sekä erikoistehosteiltaan että musiikeiltaan. Parempaa avausta en olisi voinut toivoa. Vaikka elokuvan juoni seuraa melko uskollisesti kirjan tapahtumia, käsikirjoituksessa on silti otettu vapauksia kirjan tekstin suhteen. Osaa tapahtumista kirjassa ei ole, osa taas puuttuu elokuvasta.
Visuaalisesti elokuva on jälleen kerran loistavaa laatua. Uuden-Seelannin maisemat ovat silmiä hiveleviä. Erikoistehosteita on paljon, mutta ne eivät häiritse. Helmin Syvänteen taistelu on upeasti toteutettu, kuten myös jo edellä mainittu Gandalfin ja Balrogin taistelu. Parhaimman maininnan ansaitsee ylivoimaisesti Klonkku. Täysin tietokoneilla luotu hahmo on saatu tuntumaan todella elävältä olennolta. Tästä pitäisi itse George Lucasin Industrial Light & Magic-efektitehtaan ottaa mallia. Hahmo on luotu kaappaamalla näyttelijä Andy Serkisin liikkeet. Hän antoi Klonkulle myös äänen. Hienosti animoitu Klonkku on myös osoitus siitä, ettei animaatio saa olla liian sulavaa. Tämä on vaivannut mm. viimeisten Tähtien Sota-episodien CGI-hahmoja. Eniten Klonkussa kuitenkin miellyttää tunnepuoli ja sen toteutus. Sméagolin ja Klonkun sisäinen, skitsofreeninen taistelu on surullinen osoitus siitä, kuinka vahvasti Sormus Klonkkua hallitsee.
Musiikeista vastaa myös Kahdessa Tornissa, kuten edellisessäkin Taru Sormusten Herra-elokuvassa Howard Shore. Musiikit ovat jälleen kerran loistavia. Kahta Tornia hallitsee Rohanin kuningaskunta, joten on luontevaa, että myös musiikeissa Rohanin majesteettiset teemat ovat vahvoilla. Shore ei silti hylkää vanhoja teemoja, vaan kuljettaa niitä taitavasti eteenpäin. Lähes kaikista teemoista, joita ensimmäisessä elokuvassa oli, kuullaan tunnistettava pätkä Kahdessa Tornissa.
Näyttelijätyöskentely on myös mallikasta. Elijah Wood saa Frodosta irti kokonaan uusia piirteitä, kun Sormuksen voima alkaa vaikuttaa hänessä. Kääpiö Gimlin vuorosanat ovat todella huumoripainotteisia. Tästä eivät monet pitäneet, mutta itseäni Gimlin väitetty pellemäisyys ei juuri haittaa. Kirjassakin Gimlin ja Legolaksen välillä on pientä sanailua. Uusista hahmoista erityisesti Miranda Otton Éowyn ja Karl Urbanin Éomer ovat vakuuttavia.
Miksi ei siis täysiä pisteitä? Mielestäni kirjan tarinaa on muutettu hieman liikaa. Haltia-armeijan saapuminen Lórienin Haldirin johdolla Helmin Syvänteeseen ei häiritse, kuten ei myöskään Aragornin ja Arwenin sivujuoni, mutta epäonnistunut muutos oli Faramirin henkilöhahmon uudelleenkirjoitus. Sitä on muutettu liikaa, vaikka käsikirjoittaja Philippa Boyensilla kieltämättä melko hyvät perustelut sille ovatkin. Teatteriversiota Kahdesta Tornista vaivaa myös kiire. Lukuisat kohtaukset jäävät aivan liian lyhyiksi, ja osa on taas toteutettu liian nopeilla leikkauksilla. Jään mielenkiinnolla odottelemaan Peter Jacksonin omaa, New Line Cineman painostukselta vapaata, noin neljän tunnin mittaista pidennettyä DVD-versiota. Toivottavasti mainitsemani puutteet, jotka johtuvat tiukasta kolmen tunnin aikarajasta, on siinä korjattu. Sitä vaan joutuu odottelemaan noin 11 kuukautta, joka on pitkä aika. Siihen asti täytyy tyytyä elokuvaversioon, joka on erittäin hyvä, muttei paras mahdollinen näkemys.
Neljä tähteä viidestä!
