Runoutta Tolkienin kirjoista
Tälle sivulle olen koonnut parhaita runoja Tolkienin kirjoista. Tolkien nimittäin kirjoitti myös paljon runoja, etenkin Tarussa Sormusten Herrasta niitä on paljon. Usein ne kertovat esiaikojen tapahtumista, jotka Kolmannella Ajalla olivat vain kaukaisia taruja. Kuitenkin ne ovat yleensä lyhennelmiä niistä tarinoista, jotka on kerrottu Silmarillionissa (vrt. Berenin ja Lúthienin taru). Hobittien hoilaamia lauluja en ole tänne laittanut, koska itse en niistä suoraan sanottuna pidä. Ne ovat jotenkin liian lapsellisia.
Bilbon sanat Aragornista
Ei kaikki kiiltävä kultaa lie,
vaeltaja ei eksy jokainen,
ei vahvalta vanhuus voimia vie,
syviin juuriin ei ulotu pakkanen.
Tuli tuhkasta jälleen pilkahtaa,
valo varjoista syttyvä on;
terä miekan murtunut yhteen saa,
ja kruunataan kruunuton.
Tämän runon suomennoksessa on muuten paha käännösvirhe heti ensimmäisellä rivillä. Englanniksi se kuuluu:
All that is gold does not glitter
Käännöksen pitäisi kuulua:
Ei kaikki kulta kiiltävää lie
Eiköhän tämä kuvaa Aragornia paremmin.
Haltioiden ylistys Elberethille
Oi kuningatar, lumenvalkea niin,
kun takaa läntisten merien
tulet tänne metsien katveisiin,
olet valona meidän jokaisen!
Oi Gilthoniel! Oi Elbereth!
Ovat silmäsi valonsäteiset!
Sinä huout kirkkautta, ja me
sinun kunniaksesi laulamme.
Kun vallitsi vuosi auringoton,
hän kylvi tähtiä kahmaloin,
nyt tuuliset kedot kirkkaat on
ja peittyneet hopeakukinnoin!
Me metsien katveissa muistamme,
me, asukkaat maan tämän kaukaisen,
sinun tähtivalosi, kuinka se
yli hohti läntisten merien.
Laulu Gil-galadista
Gil-galadin, haltiakuninkaan
runoniekat muistavat lauluissaan,
oli maansa viimeinen vapaa maa
meren rannasta aina vuorten taa.
Oli terävä miekkansa sivallus,
näkyi kauas kypärän kimallus,
ja pinnasta kilpensä hopeisen
kuvastui taivas ja tähdet sen.
Kauan sitten ratsasti pois,
minne – kukapa tietää vois.
Hänen tähtensä laski pimeyteen
Mordorin varjojen synkkyyteen.
Laulu Berenistä ja Lúthienista
Oli vehreät lehvät ja nurmivyö,
oli salskeat katkot kukassaan,
ja suolla varjoissa, kun tuli yö
valo tähtien himersi hiiluvana.
Tinuviel siellä käy tanssimaan,
näkymättömät soittimet tahtia lyö,
valo tähtien hohtaan kutreillaan
ja pukuaan peittää kiiluvana.
Beren kylmiltä vuorilta saapui hän
ja kulki, eksynyt, lehvien alla,
ja vierellä virran vierivän
hän vaelsi, alakuloinen
kun lehvien lomitse katsomalla
näki kultakukkien peittävän
Tinúvielin vaippaa kaikkialla
ja tukka hulmusi suloinen.
Lumo voimisti Berenin uupuneen,
yli vuorien tuomitun vaeltamaan,
ripeästi hän riensi edelleen
kuunsäteitä käsiinsä etsien.
Läpi tiheikön haltiain kotiin hamaan
vei tie tytön tanssien paenneen,
ja Beren jäi yksin vaeltamaan
yhä hiljaisuudessa metsien.
Hän kuuli kun askelet häipyi pois
niin keveinä lehmuksenlehtien lailla,
kuin soitto jokin maan alta sois
sen onkaloissa humisten.
Jo kuihtuivat katkot niittymailla
ja pyökin lehdet putosi pois
kuin kuiskien, vihreyttään vailla
lomitse puiden lumisten.
Hän kulki metsiin kaukaisiin
ja etsi, ei levännyt laisinkaan,
kuun valo oli kylmä niin
ja kylmär tähdet päilyivät.
Laelle harjun hohtamaan,
töin tuskin silmänkantamiin,
hulmahti neidon vaippa vaan,
hopeiset usvat häilyivät.
Loi neito kevään laulullaan
kun talven jälkee saapui hän,
toi linnut, sateen muassaan,
sulavan veden poreilun.
Ja Beren näki kun kämmekän
kukat puhkesi hänen jaloissaan
ja kanssaan tanssia tahtoi hän
yli nurmen kukkakoreilun.
Tytön jälleen pakoon rientävän
näki mies ja kiiruhti edelleen.
Tämän haltianimeä huusi hän,
ja tyttö pysähtyi pimeään,
hän kuuntelemaan jäi paikoilleen,
lumouksen tunsi yllättävän.
Tinuviel sai tuomion osakseen
kun mies hänen huusi nimeään.
Beren sulki syliinsä Tinúvielin,
näki keijukaisneitosen silmien,
jotka peittyivät hiusten varjoihin,
tähtien valoa toistavan.
Tinuviel oli sukua haltioiden,
kuolematon kuin nämäkin.
Beren ympärillänsä suloisen
hiusvaipan vain näki loistavan.
Kohtalo kauas kuljettaa
sai heidät, yöhön metsien,
saleihin mustan oven taa,
ylitse vuorten harmaiden.
Ulapat merten aavojen
tahtoivat heidät erottaa,
vaan taas he yhtyivät, haipuen
yli kelojen kukkaparmaiden.
Bilbon laulu Eärendilistä
Eärendil, kyntäjä merien
jäi suojaan Arvernienin,
toi rakentaakseen laivan hän
puut metsistä Nimbrethilin,
oli purjeet hopealangoista,
hopeaa lyhdyt laivan sen,
viirit valoa hohtavat,
keula joutsenen muotoinen.
Sotisopaan muinaiskuninkaiden
hän vyöttihe, rengaspanssariin,
salariimut kilpeen kiiltävään
torjumaan pahaa piirrettiin;
oli jousi sarvea lohikäärmeen,
oli nuolten vartena eebenpuu,
hopeahaarniska sädehti,
huotrassa hohti norsunluu;
oli miekka terästä jäntevää,
smaragdi välkkyi rinnallaan,
oli kotkansulista sidottu
töyhtö kypärään korkeaan.
Kuun, tähtien matkasi hän
kauas rannoilta pohjoisen,
maat kuolevaiset jätti taa
kuin valtaamana lumouksen.
Pois kääntyi solista ahtojään,
varjoista hyisten kukkulain,
aavikon paahteen jätti myös,
kauemmas yhä jatkoi vain;
pimeään Yöhön Tyhjyyden
purtensa hänet viimein vei,
ei rantaa enää näkynyt,
valosta toivoakaan ei.
Viemänä vihan tuulten hän
yli kiiti veden vaahtoisan
lännestä itään, kotiinpäin,
armilla meren sokean.
Sai Elwing luokseen, lentävä,
ja liekki syttyi pimeyteen,
timanttiakin kirkkaampi
kimallus kaulan koristeen.
Hän valolla miehen kruunasi
ja tälle Silmarilin näin
ojensi, otsa hehkuen
mies keulan käänsi; yllättäin
yössä tuonpuolen merien
mahtava myrsky vallan sai,
Tarmenelissa ulvoi se
missä ei kuolevaiset kai
käy koskaan, laivan kantoi nyt
kuin itse kuolema se ois
ylitse vesiaavikon,
vei hänet länteen kauas pois.
Ikiyön läpi takaisin
mustana hurja aaltovuo
ylitse aavain pimeiden
ja rantain uponneiden tuo
hänet nyt helmirannoille
maailman ääreen, missä hän
saitannon kuuli kumman niin,
aaltojen rantaan vierivän
ylitse kultahietikon
hän näki. Vuori hiljainen
hämärään piirtyi, ovat myös
Valinor, Eldamar lähellä sen,
näkyvät kauas merten taa.
Matkamies yöstä pelastui,
satamaan saapui valkeaan,
haltiain kotiin rantautui,
luo Tirionin muurien,
missä hän näki tornien kuvan
juurella Ilmarin-kukkulan
Varjojen Järveen kuvastuvan.
Hän sinne päätyi retkiltään
ja oppi uudet sävelmät,
vanhukset kertoi ihmeistä
ja kultaharput säihkyivät.
Haltiain vaatteet valkeat
hän sai, ja valoa seitsemän
he lähettivät edellä
kun Calacirianin kautta hän
matkasi maahan kätkettyyn
missä ei vuodet lopu lain,
sen ajattomiin saleihin
missä Esikuningas vain
iäti istuimellaan on
Ilmarinissa vuorellaan;
ja sanat joita ennen ei
lie kuultu, siellä lausutaan
suvusta ihmisten ja myös
haltioiden, ja kätketyt
näytetään näyt, jotka on
maan asukkailta kielletyt.
Sai uuden laivan siellä hän,
sen hohti kylki airoton,
mithril ja lasi haltiain,
hopeinen masto purjeeton;
lyhtynä oli Silmaril
ja viiri tulta elävää,
sen sinne nosti Elbereth
ja hänet tahtoi siivittää
siivillä kuolemattomain,
määräsi hänet iäksi
vain taivaan merta kyntämään
Kuun, Auringonkin ympäri.
Harjuilla Iki-illan hän
yli lähteiden hopean
valona nousi siivilleen
ohitse Vuoren kopean.
Ääressä maailman hän pois
jo kääntyi, etsi kotiaan
varjojen läpi kulkien
kuin tähti kirkas loistossaan,
ylitse usvain kiitävä,
kuin liekki liki Auringon,
kuin sarastuksen aavistus
jossakin Pohjolassa on.
Hän kulki yli Keski-Maan
ja kuuli itkun haikean
naisten, haltianeitojen
päivinä ajan vaikean.
Vaan kohtalona hänen on
tähtenä kiertää radallaan
kaukana mailta ihmisten,
kunnes Kuu sammuu kokonaan,
iäti airuena vain
levotta täyttää tehtävää,
lamppua kantaa, hohteellaan
valaista yötä pimeää.
