Tolkienin kirjoitustyyli
Tämä osa kertoo mitkä kolme asiaa olivat ominaisia Tolkienin kirjoitus- ja kerrontatyylille.
Ensimmäisenä mieleen tulee tarkkuus ja perinpohjaisuus. Jokaisen tarun ja tarinan oli oltava täydellisiä ja ristiriidattomia suhteessa muihin kirjoituksiin. En ole kirjoja lukiessani vielä kertaakaan törmännyt yhteenkään ristiriitaisuuteen, vaikka etenkin Silmarillionissa tarina menee paikoin hyvinkin monimutkaiseksi. Kaikki yksityiskohdat vuosiluvuista sukulaisuussuhteisiin täsmäävät. Ristiriitojakin luultavasti löytää, jos kirjoja alkaa tavata läpi suurennuslasilla, mutta parilla lukemisella niitä ei kyllä huomaa. Tämä valtava tarkkuus johtikin siihen, ettei J.R.R. Tolkien saanut koskaan kirjaa Silmarillion valmiiksi. Lopulta kirjan teki valmiiksi hänen poikansa Christopher Tolkien, joka kirjan alkusanoissa kertoo isänsä työstä. Christopherin mukaan Silmarillion oli hänen isälleen ikuisuusprojekti, joka paisui niin valtavaksi, ettei loppua näkynyt. J.R.R. Tolkienin kuoltua Christopher työsti Silmarillionin valmiiksi karsien ylimääräisiä pois. Hän myös kertoo, että hänen isänsä jätti valtavan määrän julkaisematonta aineistoa jälkeensä. Sen voi todellakin uskoa, sillä niin monia suuria tapahtumia sivuutetaan vain muutamien sivujen kuvauksilla.
Toinen asia on dramaattisuus. Ja se sopii erittäin hyvin juuri fantasiaromaaneihin, jotka kertovat suurista tapahtumista.
Gandalf ei liikkunut. Ja juuri sillä hetkellä, jollakin kaukaisella Kaupungin pihalla kiekui kukko. Läpitunkeva ja kirkas oli tuo kiekaisu joka ei piitannut sodasta, ei noituudesta, tervehti vain aamua joka teki tuloaan kaukana taivaalla kuoleman varjojen yläpuolella missä aurinko nousi.
Ja kuin vastauksena kaikui kaukaa toinen sävel. Torvet, torvet, torvet soivat. Ne kaikuivat tumman Mindolluinin rinteissä. Suuret pohjoisen torvet soivat. Rohan oli viimein tullut
Taru Sormusten Herrasta, sivu 734Noitakuningas oli juuri johtamassa joukkojaan Minas Tirithiin, Gondorin etuvartioon ennen Mordoria. Gandalf pysäytti hänet ensin, mutta elleivät rohirrim olisi saapuneet, pimeyttä tuskin oltaisiin voitu pidätellä. Tämä kohta jäi mieleeni yhtenä dramaattisimmista kohtauksista. Juuri kun kaikki on sortumassa, saapuvat Rohanin ratsuruhtinaat ja kääntävät taistelun kulun.
Sitten on vielä kolmas asia. En oikein tiedä millä sanalla sitä kuvaisi, ehkä liioitteleminen vaikka se ei kovin hyvä sana tähän kohtaa ole. Tolkien nimittäin käyttää tekstissään paljon superlatiiveja. Hän ei kirjoita "hän oli Keski-Maan mahtavimpia", vaan hän kirjoittaa "hän oli Keski-Maan mahtavin". Näistä superlatiivien käytöstä ristiriidat ehkä löytyvät helpoimmin, sillä Tolkien sanoo niin monta asiaa kauneimmaksi, mahtavimmaksi, viisaimmaksi että hyvä jos on pysynyt itsekään niistä selvillä. En kyllä ole huomannut, että hän olisi sanonut monia eri henkilöitä esim. parhaaksi jossain asiassa, mutta se on kyllä hyvinkin mahdollista. Jos näin on käynyt, ei sillä ole paljonkaan väliä. Kieli, mitä hän käyttää, sopii tarinoihin erittäin hyvin. Ja tietenkin asia riippuu hieman suomennoksesta, alkuperäiskielellä en kirjoja ole sattuneesta syystä lukenut... Kaiken kaikkiaan Tolkien oli tarinankerronnan mestari.
