Seittemäs luku: Puukoosta selekähän
Känääset majoottuu yöksi Tryykääjän kans kestikievarin kokkikamarihin. Tryykääjä istuu synkkänä uunin eres vaharaten valakiaa ja kuunnellen kun Häjyt ryskäs karuulla. Känääset tutaji kaikki sängyn alla.
Vähä ennen päivän valakiamista Häjyt lopuksi kyllääntyy, kun känääsiä ei löytyny, ja kauhian huuroon ja räkköön kans häipyy Priistä – toistaaseksi.
Tryykääjä meni herättämähän kievarin isännän, sikäli kun tuo oli unta silimähänsä siltä jumalattomalta mekastukselta saanu. Isäntä aukaasi ovet, ja kimpas ja puukkojansa tapaallen kaikki hiippaali sivurakennuksehen pakkaamahan känäästen tavaroja.
Känäästen makuukamaris oli aivan kauhia siivo. Häjyt oli särkeny kaikki paikat ja lopuksi teheny känäästen vaattehista ja ruokatarpeesta kokon pihallen ja tuikannu sen tulehen. Känääset sitä tiätysti rääkymähän; milläs ny matkattaas Komianperällen, ku ei ollu ruokaa ei petiä? Tarkootus oli ollu lähtiä heti, mutta eihän viälä ollu kaupakkaan auki. Nuonkohan pitääs känäästen selevitä pelekillä puolaamilla?
Kievarin isäntä rupes känääsiä lohoruttamahan, nottei hätä sentähän tämän näköönen ollu. Kuluman takana oli Lehtisen kauppapuori, jonka omistaja oli isännän vanha kaveri ja oikeen reilu äijä. Kyllä se aukaasis puorin vaikka ennen kukoonlaulua tämän kerran, notta känääset sais vattantäytestä ja pukinehia.
Koko remppa käveli sitte Lehtisellen, ja matkalla Tryykääjä teki pääsnänsä kauppalistaa. Kauppias toresta oli reilu äijä, jok'ei yhtään naraannu vaikka joutuukin nousemahan ennen aurinkua. Kauppapuoris Tryykääjä lastas sylikaupalla rompetta känäästen sylihin. Roto ei olisi ikänä arvannu, notta reisus tarvittaas niin monemmoista, mitä ihimestä Tryykääjä tekis tuolla uurella pesäpallomailallakin?
Kun Roto oli maksanu nyhtyriä kauppias Lehtisellen, rehattihin selekä vääränä tavarat takaasin kievarillen ja torettihin, nottei reisusta tulisi mitään tälläästen kantamusten kans. Tryykääjä kysyy olisko isännällä ollu myyrä niillen hevoosta.
Mutta ny oli käyny niin oinoosesti, notta Häjyt oli riehuesnansa päästäny kaikki hevoosetki pihallen ja ajanu ne tiähensä. Jälijelle ei ollu jääny ku yks surkia rääpäles, jok’oli niin vanaha ja vaivaanen nottei s’ollu jaksanu lähtiä mihinkään eres Häjyjen alta.
”Tuo ei kyllä kelepaasi eres Itikan teurastamollen”, mutaji Samppa, ”Mäkin jaksaasin kantaa enempi kun tuo koni”.
”Ai jaa…?” Sanoo Roto ja kaikkien päät kääntyy kohoren Samppaa.
Puolta tuntia myähemmin, ku oli vihiroon ruvennu valakiamahan, lähti känääset Tryykääjän johorolla kohoren Komianperää. Tryykääjä ja Roto kuluki erellä, seuraavina Mats ja Pentti, ja viimeesenä tuli Samppa polovet täristen lastattuna ku kuarmajuhta. Kanralffia ei ollu viäläkään näkyny, mutta Tryykääjä jätti kestikievarin isännällen preivin, joka sen oli parasta muistaa antaa Kanralffille kun se lopuksi tulis, tai kävis köpelösti. Siinä Tryykääjä kertoo, notta se ja känääset oli lähteny liikkehellen ja käski Kanralffin ottaa ne kiinni Ähkööpättärehellä.
Kyll’oliki reisu! Päivätolokulla porukka rämpii pelloolla ja korvis, ja pikkuhilijaa Lehtiseltä ostetut evähät rupes hupenemahan. Ainua, jok’oli tästä iloonen, oli Samppa.
Just ku känääset luuli, nottei tästä enää surkiammaksi voi mennä, tuli vastahan oikeen tympiä ja vetinen neva. Tryykääjä kertoo sen olevan nimeltänsä Kurkoosneva, ja nimi oli kyllä sattuva! Piäniä verenimijöötä oli ilimas enempi kun happia. Tryykääjä se vaan harppoo pitkillä koivillansa etehenpäin kun juna ja känääset kompurootti vähä väliä ittiänsä läiskien peräs.
Illalla ettittihin vähä kuivee kohta ja lyätihin leiri pystyhyn. Just kun Roto oli pistämäs römpsäänsä valakian päällen kaffin keittua varten, sattuu se kattomahan ylähäppäin ja näki taivahan rannas jonku valon vilikuttamas; vähä niinku Simpsiön masto yöllä peltojen ylitten.
”Mikäs tua tuikes tuala oikeen on?” kysääsi Roto.
Tryykääjä kääntyy kattomahan mihinkä Roto viisas.
”Näyttääs tulevan Ähkööpättärehen suunnalta”, tuumas Tryykääjä, ”Oliskohan Kanralffi jo sielä. Se kun liikkuu hevoosella niin pääsöö äkkiempää etehenpäin kun me jalakamiähet”.
Valo ei kumminkaa näyttäny tavalliselta valakialta. Välihin koko taivahan ranta loimotti, niinku olis ukonilima ollu kaukana ja salamat präiskiny.
”Mikä se Ähkööpättäre oikeen on?” kysyy Mats araasti, ”Tuo näyttää vähä vaaralliselta, ettei olisi lisää mustalaasia tai jotaki”.
”Ei se vaarallinen oo”, selosti Tryykääjä, ”Siell’oli aikoonansa isoo vahtitorni, mutta s’on sortunu jo aikaa sitten. Mettälääset sitä joskus käyttää leirin paikkana, siältä näköö kauas. Kerrotahan, notta ihimisten vanaha isäntä Elentili sielä seisoo kattelemas ja vartoomas komeeren isännän Kilkalaatin armeijaa lännestä. Silloon isoon soran aikoohin”.
”Kilkalaat”, mutaji Samppa, ”M'oon kuullu sen nimen ennenki”. Sitte se yhtäkkiä rupes laulamahan, notta:
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon lauloo ukot,
Ja ukot lauloo nuon.
Kas, nuon lauloo akat,
Ja akat lauloo nuon.
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon heiluu puukot
Ja puukot heiluu nuon.
Kas, nuon heiluu nyrkit
Ja nyrkit heiluu nuon.
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon kiiltää kalju,
Ja kalju kiiltää nuon.
Kas, nuon kiiltää otta,
Ja otta kiiltää nuon.
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon katos setä,
Ja setä katos nuon.
Kas, mörkö vei serän,
Ja serän mörkö vei.
”Tuahan oli komiaa”, sanoo Mats kun Samppa oli lakannu laulamasta, ”Älä ny tuahon vielä lopeta”.
”Emmä osaa enempää”, vastas Samppa, ”Vanaha Pilipo tuan mulle aikoonansa opetti. S’oli hyvä runoolija ja lauluntekijä”.
”Niihän se oli”, tuumas Tryykääjäki, ”Muttei se tuata laulua oo itte teheny. S’on vanaha Komeeren veisu, jonka Pilipo on kääntäny. Alakuperääst’ei taira osata täs osas maalimaa enää kun Elrontti”.
Sitten Tryykääjä kertoo känääsillen Komiasta Kansasta ja kuinka ne aikoonansa tuli Etelä-Pohojammaallen kaukaa lännen maasta, isoon meren takaa vainoja pakohon. Pilipo oli niitä reissuullansa treffannu ja oppinu niiren salaperäästä kiältäkin, enklantia.
Roto pyysi, notta Tryykääjäkin laulaa luikahuttaas jotakin Komeeren veisuja, ja niin Tryykääjä alootti, notta:
Miss' laaja aukee Pohjanmaa,
veet merten virtain vaahtoaa,
hän siellä maassa hallojen
niin kasvoikin kuin kuuset sen.
Ei Luuttienii kauniimpaa
Pystykään maa tää kantamaan,
Ja kun hän kävi tanssimaan
Kävi Pereni prääsäämään,
Kävi Pereni prääsäämään.
"Kuin aallot järvein tuhanten
käy johonaki yhtehen,
niin liittohon myös meirät saa
ku en tierä ihanampaa."
Ja vainomiäs sulki tien,
Vaan Pereni ja Luuttien
Sai hetken olla onnessaan,
Ne yhres meni kualemaan,
Ne yhres meni kualemaan.
”Täm’on osa Luuttienin ja Perenin tarua”, Tryykääjä kertoo, ”Ne eli kauvan sitten… Luuttieni oli Komeeren fröökynä, komeen mit’oli ikänä eläny, ja Pereni, jok’oli ihiminen, meni ja rakastuu siihen. Yhyres ne kurmootti Mörköttiä, alakuperäästä Mustaa Vallesmannia, ja Luuttieni tykkäs Perenistä niin kovaa, notta se valitti kualevaasen elämän notta ne sais olla aina yhyres”.
Seuraavan aamupäivän aikana päästihin lopuksi pois nevalta ja ruvettihin lähestyähän Ähkööpättärestä. Illansuus kömmittihin sitte pättärestä ylähäppäin. Rintehes oli jonku sortin monttu, johka Tryykääjä viisas leirin paikan. Pentti ja Samppa jäi siihen levittelemähän tavaroja, mutta Roto ja Mats seuras Tryykääjää ylähän pättärehen huipullen.
Näkymät oli torestakin komiat Lakeuren ylitten. Roto ja Mats ei ollu elääsnänsä ollu niin korkialla ja katteli montut auki ympärillensä. Tryykääjä konttas maas ihimettelemäs palanusta ruohua ja kiviä. Niinkun olis jukelitoon valakia polttanu koko pättärehen huipun erellisyänä.
”Häjyt”, mutaji Tryykääjä itteksensä.
Se miättii mitä Häjyt oli yällä maharannu kräkytä, tai kenen kans. Ei sunkaa ne ny yksin tääl’ollu präiskiny, ei eres Häjyt oo niin kolloja. Oliskohan Kanralffi jo kereenny paikallen? Jos oliki, niin eipä ollu täälä enää; mihinkä ietunahan se faari oli oikeen karonnu?
Roto ja Mats tähyyli aina vaan alahappäin, ja nyt ne äkkäs kaks mustanpuhuvaa hevoosmiästä, jokka kovaa kyyttiä lähestyy Ähkööpättärestä…
”Häjyt tuloo!” karijaasi Roto.
Kaikki kolome tryykäs kovettua kyyttiä leirimontullen, mihinä Samppa oli justihin saanu kaffipannun valakiallen. Aurinkokin oli jo laskenu; ny oli hätä, sanoo Tryykääjä: pimiäs Häjyt on kaikkista vahavimmillansa.
Känääset nappas kievarin puukoot kourihinsa ja asettuu rinkihin valakian ympärillen.
Mitään ei tapahtunu. Roto tähyyli pimiähän silimät sikkaras, mutta mitään ei näkyny. Sitten Samppa yhtäkkiä huuti. Yks varijoosta, mustempi kun yö itte, liikkuu!
Samas oli Häjyt känäästen kimpus. Silloon tuli Rotolle yhtäkkiä kauhia hinku pistää sormus sormehensa. Äkkiä se kaivoo rinkulan plakkaristansa ja pökkäs kätehensä. Ja silloon Häjyt muuttuu! Mustat varijot oli äkkiä aivan seleviä, siinä ne pönötti ja kattua killitti Rotoa.
Roto teki saman kun kuka tahansa tolokun ihiminen, kun Häjyt on paikalla: lähti lipettihin.
Yks Häjyystä, se kaikista isoon, lähti Roton perähän. Se sai äkkiä känääsen kiinni ja riuhtaasi pienemmän puukoon kaksneuvoosestansa.
Tryykääjä oli näpränny selekäreppunsä naruja ja nyt se hyppäs pystyhyn Lehtiseltä ostettu pesäpallomaila käsisnänsä. Se kumahutti lähintä Häjyä nuppihin niin lujaa, notta kentällä sill’olis tyhyjätty kaikki pesät ja Tryykääjä olis vielä saanu kunniajuaksun.
Känääset kuvitteli, notta nyt tuli Häjylle noutaja, muttei sittekkää! Se vaan ravisteli päätänsä. Mutta silti Häjyt tuntuu pelekäävän Tryykääjää ja sen mailaa sen verran, notta lähti karkuhun. Isoon Häjy, jok’oli Roton tyänä, tuikkas äkkiä puukkoonsa sen lapaluiren välihin ja painuu takaasin yähön.
